Populismi Pohjoismaissa

Marginaalista kohti poliittista keskustaa

Tarkoitus

Tässä raportissa kuvaillaan pohjoismaisten oikeistopopulis- tisten puolueiden kehittymistä marginaalisista poliittisista toimi- joista poliittisiksi keskustapuolueiksi. Analysoitavat pohjoismai- set oikeistopopulistiset puolueet ovat Ruotsidemokraatit (RD), Tanskalainen kansanpuolue (TK), norjalainen Edistyspuolue (Ed) ja Perussuomalaiset (PS). Oikeistopopulististen puolueiden vakiintuminen ja suosion kasvuun perustuva menestys on yksi pohjoismaisen poliittisen järjestelmän merkityksellisimmistä muutoksista (Jungar & Jupskås 2014, Widfeldt 2015). Ne ovat vakiinnuttaneet paikkansa puolueina omissa puoluejärjestelmissä, ja niitä pidetään Ruotsidemokraatteja lukuun ottamatta kelvol- lisina yhteistyö- ja hallituspuolueina. Riippumatta puolueiden erilaisista parlamentaarisista statuksista hallituskelpoisina tai eristäytyneinä hylkiöpuolueina ne ovat vaikuttaneet pohjoismai- sen puoluejärjestelmän politiikkaan monin tavoin, kuten ääne- styskäyttäytymiseen, puolueiden väliseen kilpailuun, poliittiseen keskusteluun, päätöksentekoon ja hallitusten muodostamiseen. Tie kohti poliittista keskustaa tai ”normalisoitumista” on pitänyt sisällään monia strategisia tavoitteita. Tässä raportissa ku- vaillaan pohjoismaisten puolueiden ideologista kehitystä pienistä profiloituneista mielipahapuolueista nykypäivän oikeistopopu- listisiksi puolueiksi, jotka yhdistelevät nationalismia ja arvokon- servatismia. Ne ovat kriittisiä maahanmuuttoa, EU:ta ja islamia kohtaan, jonka he kokevat uhkaksi länsimaiselle kulttuurille.

Niillä on perhepolitiikkaa, tasa-arvokysymyksiä ja seksuaalista identiteettiä koskevia konservatiivisia mielipiteitä. Ne haluavat vahvan kansallisen puolustuksen ja kovemman kriminaalipo- litiikan. Pohjoismaisen puoluejärjestelmän monimuotoisuus on kasvanut oikeistopopulististen puolueiden menestyksen myötä. Pohjoismaisten populistipuolueiden nationalismia luon- nehtii kriittisyys maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta sekä eurooppalaisten integraatioprojektien syventämistä kohtaan. Näissä kysymyksissä pohjoismaiset puolueet erottuvat muista puolueista radikaaleilla mielipiteillään, ja puolueiden menestys on seurausta maahanmuutto- ja EU-kriittisten äänestäjien liikke- elle saamisesta. Tällä tavalla oikeistopopulistiset puolueet ovat saaneet paremmin kantaansa esille pohjoismaisessa poliittisessa järjestelmässä ja saaneet maahanmuutto- ja EU-kriittisiä ajatuk- siaan esille pohjoismaiden parlamenteissa. Ideologisesta histo- riasta riippuen puolueiden yhteydet äärioikeistoideologioihin ja -liikkeisiin ovat nähtävissä niiden normalisoitumispyrkimyksissä, jossa on yleensä otettu etäisyyttä vieläkin pidemmälle menevistä, ei-demokraattisista nationalismin muodoista. Raportissa käydään läpi erityisesti Ruotsidemokraattien ja Perussuomalaisten eri- laisia kannanottoja ääri-ilmaisuihin ja rasismiin. Pohjoismaissa oikeistopopulististen puolueiden vakiintumista on seurannut vulgaarimpi ja suvaitsemattomampi keskusteluilmasto, ja use- ita oikeistopopulisteja on tuomittu vihapuheista. Raportin loppuosassa analysoidaan oikeistopopulististen puolueiden par- lamentaarisia tavoitteita. Puolueiden parlamentaariset mielipi- teet vaihtelevat, ja kehittyminen lailliseksi ja hallituskelpoiseksi puolueeksi on saanut monia muotoja. Riippumatta siitä, ovatko puolueet täysivaltaisia hallituspuolueita, tukipuolueita vai eri- stäytyneitä hylkiöpuolueita, ne ovat jo vaikuttaneet poliittiseen päätöksentekoon. Hallitustyöhön osallistuminen on merkinnyt kannatuksen heikentymistä sekä kasvattanut puolueiden sisäisten konfliktien määrää, mutta asema tukipuolueena ei ole pitänyt sisällään suurempaa äänestäjämäärän menetystä.

Populismin ”ohuen” ideologian ydin on järjestelmänvas- taisuus, jonka mukaan yhteiskunnan suurimmat konfliktit il- menevät yhtenäisen, johdonmukaisen ja homogeenisen kan- san sekä korruptoituneen poliittisen eliitin välillä, joka ei joko edusta kansaa tai ei vastaa kansan tarpeisiin. Politiikan tutkija Cas Mudde on määritellyt populismin ytimen ytimekkäästi ”ideologiaksi, joka käsittää yhteiskunnan jakautuneen kahteen homogeeniseen ja vastakkaiseen ryhmään: ”puhtaaseen väestöön” vs. ”korruptoitunut eliitti”. (Mudde 2004:543). Erimielisyys on luonnollisesti tärkeä osa populismia muiden yhteiskunnallisten käsitteiden kanssa, kuten demokratia ja byrokratia. Lähes kaikki analysointiyritykset alkavat huomautuksella termin monimuo- toisuudesta ja kehittyvästä luonteesta. Populismi on määritelty poliittiseksi tyyliksi (Taggart 2000), poliittiseksi strategiaksi (Weyland 1999), ohueksi ideologiaksi (Canovan 1999, Mudde 2004 Stanley), poliittisen viestinnän muodoksi (Jagers &Walgrave 2007) ja mentaliteetiksi (Pasquino 2008). Miksi kukaan haluaisi käyttää itsestään heikkoa ja monitahoista käsitettä? Ehkä siksi, että se on kaikkein tarkoituksenmukaisinta nyky-yhteiskunnan poliittisten muutosten ymmärtämiseksi. Yhteiskunnalliset muu- tokset globalisaation ja eurooppalaistumisen muodossa vaikut- tavat tuotantoon, pääomaan ja henkilöihin. Nämä yhdistettynä asukkaiden heikentyvään luottamukseen ja aina vain heikompaan yhteyteen perinteisten poliittisten puolueiden kanssa on popu- lismille hedelmällistä maaperää. Populistiset poliitikot puhuvat ääneen ja laittavat liikkeelle äänestäjien tyytymättömyyttä EU:ta, maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta kohtaan. Tätä tapahtui erityisesti Euroopan talouskriisin aikana vuonna 2008 ja pakolais- kriisin aikana vuonna 2015. Populistinen ohut ideologia voidaan ja se pitää yhdistää muiden täysimittaisten ideologioiden kanssa, jotta se vaikuttaisi houkuttelevalta vaihtoehdolta äänestäjien silmissä.

Populismin pitkä historia Pohjoismaissa

Pohjoismaiden populistiset puolueet ovat kehittyneet kolmen selkeästi eroteltavan kauden aikana viimeisten 50 vuo- den aikana, ja ovat nykyisin muuttuneita maaseutupopulismi-, järjestelmävastaisuus-, veroprotesti- ja etno-nationalismipuolu- etaustasta huolimatta. Kolmea pohjoismaista puoluetta voidaan luonnehtia radikaaliksi oikeistopopulistiseksi puolueeksi – Ruot- sidemokraatteja (RD), Tanskalaista kansanpuoluetta (TK) ja Perussuomalaisia (PS), kun taas norjalainen Edistyspuolue (Ed) on enemmän hybridipuolue. Ed yhdistelee elementtejä radikaa- leista oikeistopopulistisista ideologioista ja konservatismista (Jungar & Jupskås 2014). Islannissa ei ole kokemusta populistisista oikeistoradikaaleista puolueista, mutta vakiintuneet puolueet,

kuten esimerkiksi Edistyspuolue, ovat tehneet maahanmuuton vastaisia esityksiä. (Bergmann 2015).

Populismin strategiset tavoitteet

Pohjoismaiden populistiset puolueet ovat käyneet läpi eri- laisia vaiheita puolueensa kehityksessä. Populististen puolueiden elinkaaresta on tunnistettu kolme tärkeää vaihetta analysoimalla tanskalaista ja norjalaista Edistyspuoluetta: Tunnustaminen, järjestäytyminen ja vakiintuminen (Harmel ja Svåsand 1993). Tämä elinkaarimalli sopii kaikkien pohjoismaisten populisti- puolueiden kehitykseen tähän päivään mennessä. Puolueiden tavoitteita, ideologioita, ääniä, yhteenkuuluvuutta tai parla- mentaarista vaikutusvaltaa on vertailtu toisiinsa eri vaiheiden aikana. Ensimmäisessä vaiheessa poliittiset puolueet kehittävät viestin, jonka tarkoitus on tehdä puoluetta tunnetuksi äänestäjien keskuudessa. Tässä vaiheessa puolueen viestintä ja poliittinen sanoma ovat tärkeitä. Pohjoismaiden oikeistopopulistiset puo- lueet on perustettu pieninä, yhteiskuntakriittisinä puolueina Pohjoismaiden eri aikakausilla. Pohjoismaisten puolueiden yh- teiskuntakriittisyys on säilynyt 2000-luvulla, vaikka poliittiset pääkysymykset ovat muotoutuneet uudelleen ja puolueiden ideologiat ovat lähestyneet toisiaan. Tästä kerrotaan raportissa myöhemmin. Perustamista seuraa puolueorganisaation kehit- tyminen ja kannatuksen kasvu äänestäjien keskuudessa: Tämän kauden aikana on tarkoitus luoda yhtenäinen ja kurinalainen puolueorganisaatio, joka pystyy rekrytoimaan sekä jäseniä että aktiiveja sekä laajentamaan äänestäjäkuntaa.

Populistisilla puolueilla on usein voimakas ja karismaat- tinen puoluejohtaja. Puolueen julkisuuskuva on ollut vahvasti sidoksissa Valovoimaisten tähtien tarve

Populistisilla puolueilla on usein voimakas ja karismaattinen puoluejohtaja. Puolueen julkisuuskuva on ollut vahvasti sidoksissa sen johtajahahmoon. Puolueorganisaation muodostaminen on ollut aliarvostetussa roolissa, koska populistien periaatteisiin kuuluu haluttomuus järjestäytyä, ja he kritisoivat olemassa olevia puolueita ja niiden johtajia, koska puoluejohtajien tavoitteena on pyrkimys hallita puoluetta. Puolueen perintö on siten vahvasti puolueen johtajasta riippuvainen, ja sitä luonnehtii aikaisempi käsite populistisista puolueista ‘flash-puolueina’ (Converse & Dupeux, 1962), eli puolueina, jotka pistäytyvät poliittisessa jär- jestelmässä aktivoimassa poliittisesti tyytymättömiä ihmisiä.

Karismaattinen johtajuus on arvokas pääoma menestyksek- käälle poliittisen sanoman viestinnälle, ja sitä pidetään erityisen tärkeänä oikeistopopulististen puolueiden läpimenolle vaaleissa, mutta organisaation rakentaminen on siltikin tärkeää puolueiden kasvulle ja vakaudelle (Mudde 2007: 262). Kyky organisoitua on siten merkittävän tärkeää puolueen jatkuvalle menestykselle ja olemassaololle.

Oikeistopopulistisilla puolueilla on yleensä keskitetyt ja hierarkkiset puolueorganisaatiot, joissa jäsenten osallistuminen ja vaikutusvalta on rajallista. Puolueen johto hallinnoi esimerkiksi puolueorganisaatiota, ja sillä on viimeinen sana avainhenkilöiden nimittämisessä ja puolueen politiikasta päättämisessä (Mudde

2007, Carter 2005). Puolueet ovat usein hajanaisia, ja niissä on sisäisiä konflikteja – luonteeltaan sekä henkilökohtaisia että ideologisia. Kolmannessa, vakiintumisvaiheessa on puoluejoh- don kyettävä johtamaan hajautunutta ja mahdollisesti kuritonta puoluetta, mikä voidaan saavuttaa sekä delegoimalla että kyvyllä luoda yhteisymmärrystä puolueen kurinalaisena ja yhtenäise- nä pitämiseksi. Jälkimmäinen heijastuu oikeistopopulistisista puolueista konfliktien muodossa ennen kaikkea ideologisesti maltillisten ja ääriryhmien välillä, ja on väitetty, että puolueen menestyminen on riippuvainen näiden kahden tasapainosta (Art 2011).

Pohjoismaisten populistipuolueiden historia sisältää ha- joamisia, jakautumisia ja vaalivoittoja, ja ne liittyvät läheisesti heidän puolueorganisaatioidensa kehitykseen. Suomalaisen maaseutupuolueen, tanskalaisen ja norjalaisen Edistyspuolueen vaalimenestys on sidoksissa karismaattiseen johtajaan, joka on vaikutusvaltainen ja taitava viestinnässä.

Puoluepoliitikot ja -johtajat Veikko Vennamo, Mogens Glistrup ja Anders Lange olivat merkittävässä roolissa omien puolueidensa vaalimenestyksessä ja tyytymättömien äänestäjien liikkeelle saamisessa. Puoluejohtaja Timo Soinilla oli myös tärkeä osa Perussuomalaisten vaalimenestyksessä Suomen eduskunta- vaaleissa vuonna 2011, kuten myös Pia Kjaersgaardilla Tanskan kansanpuolueen saavutuksissa 1990-luvun jälkipuolella. Ruot- sidemokraattien vaalimenestys ei liity yhtä tiiviisti karismaat- tiseen johtajuuteen, vaan enemmänkin puoluejohtajuuteen, jonka strateginen tavoite oli hiljentää ja muokata puolueiden äärinationalistista perintöä sekä ideologisesti ja ilmaisullisesti

(Jungar 2016). Puoluejohtajilla ja heidän karismallaan on suuri merkitys pohjoismaisten oikeistopopulististen puolueiden me- nestykselle, muttei kuitenkaan siinä määrin, että puolueiden kohtalo olisi puoluejohtajien käsissä. Puolueet eivät ole hajon- neet eivätkä kärsineet puoluejohtajien vaihdoksista. Kun Siv Jensen aloitti puoluejohtajana Carl I Hagenin jälkeen vuonna 2006, Edistyspuolueen kannatus kasvoi, samoin kuin Kristian Thulesen Dahlin seuratessa Pia Kjaersgaardia puheenjohtajan paikalle vuonna 2012.

Timo Soini ilmoitti maaliskuussa 2017 luopuvansa puolueen puheenjohtajuudesta toimittuaan yli 20 vuotta Perussuomalaisten johtajana. Timo Soinin persoona on ollut tärkeä tekijä Peruss- uomalaisten kannatukselle (von Schoultz 2015)

Pohjoismaisissa populistipuolueissa on paljon esimerkkejä puolueorganisaation merkityksestä jatkuvassa vaalimenestyk- sessä ja puolueen elossapysymisessä. Uusi Demokratia, jonka perustivat kaksi poliitikkoa, Ian Wachtmeister ja Bert Karlsson menivät ”täydellä kaasulla” Ruotsin valtiopäiville liberaali-ta- loudellisella poliittisella ohjelmalla ja maahanmuuttokritiikillä. (Rydgren 2006). Parlamentaarinen ura jäi lyhyeksi, koska puolue putosi valtiopäiviltä vain yhden vaalikauden jälkeen vuonna 1994, jota seurasivat puolueen sisäiset ristiriidat ja puoluejohtajien mielenkiinnon puute luoda tehokasta puolueorganisaatiota. Tanskalaisen Edistyspuolueen vaalijytkyä vuonna 1973, jolloin Mogens Glistrup sai ensimmäisissä vaaleissaan 15 prosenttia

äänistä, seurasi äänestäjäkato, liitoksistaan nariseva puoluekuri ja organisaation heikentyminen. Yksi syy Pia Kjaersgaardille jättää puolue ja perustaa Tanskalainen Edistyspuolue vuonna 1995 oli erimielisyys puolueorganisaation tarpeesta ja tärkeyde- stä (Juul Christiansen 2026). Uuden puolueen nimenomainen tavoite on saavuttaa laillisuus ja poliittista vaikutusvaltaa mm. luomalla hyvin kurinalainen ja keskitetty puoluekoneisto, joka voi vaikuttaa puolueen kehittämisessä houkuttelevammaksi kuin pelkäksi luotettavaksi yhteistyökumppaniksi.

Norjalaisenedistyspuolueenmenestys oli melko vaatimaton- ta 1990-luvun alussa. Puolueen perustaja Anders Lange ei ollut käyttänyt aikaa järjestön muodostamiseen, mutta Carl I Hagen työskenteli puheenjohtajana vuodesta 1977 alkaen aktiivisesti puolueorganisaation perustamiseksi. Hän sai vaikutteita euroop- palaisten työväenpuolueiden puolueorganisaatioista (Jupskås 2015). Carl I Havenin aikana luotiin perinteisen puoluejärjestön pohja ja lujitettiin sitä eri kanavien välityksellä, kuten puolueen jäsenhankinnalla ja organisaation kasvattamisella sekä horison- taalisesti että vertikaalisesti.

Suomalainen populismi on tunnettu sekä karismaattisesta johtajuudesta että puolueorganisaation rakentamisesta. Veikko Vennamo toimi Maaseudun puolueen (SMP) kiistämättömänä johtajana pitkän ajan. Siinä missä Vennamon karisma ja poliittinen retoriikka olivat etuja äänestäjien keskuudessa, hänen auktori- taarinen johtamistyylinsä auttoi sisäisten vastakkainasetteluiden ja loikkausten ratkaisemisessa, ja hänen tietoisesti rabulistinen tyylinsä eduskunnassa sai vastaansa vastustusta muilta puolu- eilta. SMP panosti heti alussa tietoisesti perinteisen puolueorganisaation kehittämiseen, joka oli arvokas puolueaktiivien ja ehdokkaiden rekrytoinnissa ja joka pystyi edustamaan puoluetta kunnallistasolla (Sänkiaho 1971). Perussuomalaiset perustettiin Maaseudun puolueen rakenteiden, paikallisosastojen ja puolue- aktiivien jäänteille puolueen ajauduttua konkurssiin vuonna 1995 (Jungar 2016). Vuoden 2011 vaalivoiton jälkeen Perussuomalaiset ovat saaneet runsaasti uusia jäseniä ja se on perustanut uusia paikallisosastoja. Ruotsidemokraatit eroavat muista pohjois- maisista puolueista siten, että se oli aluksi paikallinen, erityisesti skoonelainen puolue. RD perusti perinteisen puolueorgani- saation jo aikaisessa vaiheessa. Puolueorganisaatio oli heikko, läpinäkymätön ja kuriton puolueen 15 ensimmäisen vuoden ajan, ja kun Jimmy Åkesson valittiin puolueen johtajaksi vuonna 2005, hänen tärkein tavoitteensa oli perustaa järjestö, joka pystyisi johtamaan puolueen vaalimenestykseen. RD:n parlamenttiin mukaantulon myötä vuonna 2010 sen puolueorganisaatio on läpikäynyt useita muutoksia, mm. puoluejohdon vaikutusvaltaa on laajennettu nopeasti kasvavan puolueen hallintatarpeita aja- tellen (Jungar 2016).

Erilaiset historialliset juuret

Populismi on kasvanut Pohjoismaissa kolmessa aallossa. 1950-luvun lopulla Suomeen perustettiin agraaripoliittinen puolue, ja 1970-luvulla veroprotestipuolueet nostivat päätään Tanskassa ja Norjassa. 1980-luvulla Ruotsiin ilmestyi ns. ”uusi populismi” äärinationalistien ja maahanmuuttovastaisten ryh- mittymissä Ruotsissa (Widfeldt, 2008).

Ensimmäiset pohjoismaiset  populistiset  puolueet  perus- tettiin Suomessa silloisen Agraaripuolueen hajottua. Äänestäjien tuki Suomen Maaseudun Puolueelle vaihteli voimakkaasti vuo- den 1966 parlamentaarisen debyytin jälkeen, jolloin puolue sai ensimmäisen kansanedustajan. Vuoden 1970 vaaleissa puolue sai odottamattomat, noin 10 prosenttia kaikista äänistä. Tämän jälkeen kannatus vaihteli viiden ja kymmenen prosentin välillä ennen vuoden 1995 katastrofivaaleja, jolloin puolue sai vain 1,3 prosenttia äänistä ja yhden kansanedustajan. Puolueen kasvu 1970-luvun alussa oli tulosta menestyksekkäästä tyytymättömien pienviljelijäväestön liikkeelle saamisesta. Puoluetta on kuvailtu ”populistiseksi maalaispuolueeksi.” (Fryklund & Peterson, 1981, Jungar 2015 b). Maaseudun Puolue vastasi pienviljelijöiden tar- peisiin ja arvoihin uudenaikaistuvassa ja kaupunkimaistuvassa yhteiskunnassa. Puolue oli voimakkaasti anti-kommunistinen, ja se kunnioitti perinteisiä kristillisiä arvoja, joiden se sanoi olevansa uhattuina yhteiskunnan uudenaikaistumisprosessissa. Koska suurin agraaripuolue, Keskusta, oli hallituksessa Maalais- liittotaustaisen Urho Kekkosen ollessa presidenttinä, SMP pystyi esittämään itsensä maaseudun asioita ajavana yhteiskuntakriit- tisenä puolueena. Maaseudun Puolue oli ensimmäinen popu- listipuolue Pohjoismaissa, joka sai harteilleen hallitusvastuuta. Presidentti Urho Kekkosen presidenttikauden päätyttyä vuonna 1981 ja kun Neuvostoliitto ei enää syyttänyt Maaseudun Puoluetta äärioikeistopuolueeksi, puolue sai kutsun hallitukseen vuosien 1983 ja 1990 välillä.

Loppu on jonkin uuden alku

Hallitusvastuu oli alkusoittoa puolueen alamäelle ja lo- pulliselle hajoamiselle. Puolue oli tunnettu myös sisäisistä kon- flikteista ja heikentyneen taloudellisen tilanteen jälkeen vuoden 1995 vaalitappion jälkeen puolueen oli pakko hakeutua konkurs- siin. Vanha puoluejohto perusti välittömästi uuden puolueen, Perussuomalaiset. Jo varhaisessa vaiheessa puoluetta kuvailtiin ”uuden radikaalin oikeiston” edustajaksi, jonka maahanmuutto- kriittisyys on peräisin etno-kulttuurisista asetelmista. (Pekonen et al., 1999). Perussuomalaiset sanovat puhuvansa tavallisen, laiminlyödyn kansan puolesta: sairaiden, eläkeläisten, veteraa- nien ja maanviljelijöiden, jotka ovat joutuneet kärsimään eniten suomalaisen hyvinvointivaltion rapistumisesta (vuoden 1990 talouskriisin jälkeen) (Arter, 2010). Perussuomalaiset ovat, toisin kuin Maaseudun Puolue, EU-kriittisiä, ja Suomen euro-yhteisty- ön vahvistuttua puolueen EU-kriittinen profiili on vahvistunut entisestään. Perussuomalaiset ovat Maaseudun Puolueeseen verrattuna kriittisempiä maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta ja suomenruotsalaisen vähemmistön kielellisiä oikeuksia kohtaan. Perussuomalaiset saivat 4,1 prosenttia äänistä vuoden 2007 eduskuntavaaleissa, ja vuoden 2009 Europarlamenttivaaleissa se tuplasi kannatuksensa 9,8 prosenttiin. Euroopan talouskriisi vuonna 2008 ja EU:n eurokriisi olivat oivallista maaperää Peruss- uomalaisten yhteiskuntakritiikille. Suomalaisen EU-politiikan konsensus oli tehnyt tilaa Perussuomalaisille, jotka esittelivät itsensä nyt EU- ja maahanmuuttokriittisenä pikkupuolueena. Puolueen kannatus viisinkertaistui vuoden 2007 vaaleista vuoden 2011 ”jytky tuli” -vaalien 19,6 prosenttiin. Vaikka Pe- russuomalaisten kannatus väheni 17,7 prosenttiin vuoden 2015 eduskuntavaaleissa, ei puolueen johtaja Timo Soini epäröinyt kutsua vaalitulosta ”toiseksi jytkyksi”, ja hänen mielestään tulos oli osoitus puolueen aseman vakiintumisesta. On kieltämättä menestys, että puolue pystyi saamaan jälleen liikkeelle niin suuren määrän äänestäjiä, kun mikään puolueen menestykselle kolmesta tärkeästä kysymyksestä vuonna 2011 – EU, maahanmuutto ja yhteiskuntakriittisyys – eivät löytyneet äänestäjille tärkeimpien kysymysten joukosta vuonna 2015. (Jungar 2016b). Suomen nope- asti heikkenevän talouden mukana vaalikampanjoissa käsiteltiin enimmäkseen perinteisiä sosioekonomisia kysymyksiä, kuten työllisyyttä, valtionvelkaa ja talouskasvua.

Populismin toinen aalto nähtiin kaksissa menestysvaaleissa Norjassa ja Tanskassa. Tanskalainen Edistyspuolue edusti popu- lismia, joka vetosi tavalliseen kansaan – kadunmiesten (harvem- min naisten) mielipiteisiin ja kokemuksiin. Se teki politiikkaa poliittisesta epäluottamuksesta ja tyytymättömyydestä ja esitti itsensä ainoana puolueena, joka ”uskalsi sanoa sen, mitä kansa ajattelee”. Keskitetty ”common-man” -populismi on edelleen ajankohtainen näille kahdelle puolueelle. Esimerkiksi norjalaisen Edistyspuolueen 1990-luvulla keksimä slogan Edistyspuolue – Kaiken kansan puolue on yhä käytössä.

Tanskan Edistyspuolue oli alun perin kaikkein menestynein puolue. Karismaattinen puoluepoliitikko ja juristi Mogens Glist- rup sai 15,9 prosenttia äänistä puolueen ensimmäisissä parlament- tivaaleissa vuonna 1973. Puolueen kannatus väheni asteittain, ja vuoden 2001 vaaleissa se menetti viimeisen edustajapaikkansa. Veroprotestipuolue kaatui sekä ideologisten että puolueorgani- saationaalisten konfliktien seurauksena. Pia Kjaersgaard perusti tanskalaisen Kansanpuolueen vuonna 1995 Edistyspuolueen rinnakkaispuolueeksi, ja hän loi hierarkkisen ja keskitetyn puolu- eorganisaation, joka oli hyvin erilainen vahvasti personalisoituun, heikosti institutionalisoituun ja kurittomaan emopuolueeseen verrattuna. Maahanmuuttokriittisyydestä, monikulttuurisuu- desta ja EU:sta tuli puolueen tärkeimpiä kysymyksiä samalla kun puolue teki sosioekonomisen käännöksen vasemmalle ja antoi tukensa julkisten hyvinvointipalveluiden rahoitukselle. (Meret, 2011). 1990-luvun lopulla muut puolueet pitivät Kansanpuoluetta

hylkiöpuolueena, mutta saatuaan 12 prosenttia äänistä vuoden 2001 vaaleissa siitä tuli hallituksen tukipuolue, joka pystyi vaik- uttamaan Tanskan maahanmuutto- ja integraatiopolitiikkaan. Tämä niin sanottu ”en fot in-en fot ut”-strategia oli menestys, jolla puolue pystyi samanaikaisesti nostamaan kannatustaan ja vaikuttamaan politiikkaan. Kristian Thulesen Dahl otti vastaan puoluejohtajan paikan vuonna 2012, ja johtajan vaihtoa on seuran- nut jatkuva kannatuksen kasvu. Vuoden 2015 parlamenttivaaleissa TK sai 21,1 prosenttia äänistä, mikä on puolueen ennätys. Vaikka puolueesta tuli suurin porvarillinen puolue ja parlamentin toiseksi suurin puolue, se pidättäytyi hallitustyöhön osallistumisesta.

Populismin läpimeno Norjassa

Anders Langen perustama Norjan populistinen puolue ajoi verojen ja maksujen alasajoa, ja sai viisi prosenttia äänistä ensim- mäisissä vaaleissaan vuonna 1973. Vaalimenestyksen taustalla oli yhdistelmä veroprotestia, puoluejohtajan karismaa sekä kyky käyttää tehokkaasti hyväksi melko uutta tv-mediaa yhdessä ääne- stäjien heikentynyttä puolueuskollisuutta EY-kansanäänestyksen jälkeen vuonna 1972, jolloin Norja sanoi ensimmäistä kertaa ei eurooppalaiselle integraatioprojektille. Norjan Edistyspuolue ei ollut yhtä menestyksekäs kuin tanskalainen puolue. Sen kannatus vaaleissa jäi viiden prosentin nurkille ensimmäisen vuosikymme- nensä aikana. Puolue menetti edustajapaikkansa vuoden 1977 parlamenttivaaleissa, mutta sai kymmenen vuotta myöhemmin 12,7 prosenttia äänistä vaaleissa, joita luonnehdittiin ensimmäi- siksi maahanmuuttovaaleiksi (Bjørklund & Bergh, 2005, p. 181).

Norjan Edistyspuolueen vaalimenestys 1980-luvun lopulta lähtien oli tulosta organisaation rakentamisesta puoluejohtaja Carl I Hagenin alaisuudessa. Puolueen maahanmuuttokriitti- syys oli myös vaalimenestyksen takana: Hagen pelasi maahan- muuttajakriittisen korttinsa vuonna 1987, ja kun taloudellisesti liberaalinen siipi jätti puolueen vuonna 1994, puolueen maahan- muuttokriittinen profiili vahvistui entisestään (Jupskås 2016). Ed oli toiseksi suurin puolue vuosien 1997, 2005 ja 2009 vaaleissa. Puolueen parhaissa vaaleissa vuonna 2009 Ed sai 23,4 prosent- tia äänistä. Huolimatta kannatuksen laskusta 16,1 prosenttiin vuoden 2013 vaaleissa, Ed sai ensimmäisen kerran 40-vuotisen historiansa aikana osallistua hallitukseen.

Ruotsidemokraatit perustettiin vuonna 1988, ja perustami- sen takana oli uusipopulistinen, nationalistinen ja maahanmuut- tokriittinen aalto 1980-luvun lopussa, mikä edusti pohjoismaisen populismin kolmatta aaltoa. Ruotsidemokraattien perustamisesta on olemassa useita ja ristiriitaisia selvityksiä, mutta puolueen oma versio on, että se perustettiin kolmen nationalistisen ja rinnakka- isen järjestön yhteenliittymänä: Ruotsipuolue, Edistyspuolue ja Säilytä Ruotsi ruotsalaisena(SRR) (Sverigedemokraterna, 2013).

Vaalimenestys oli latteaa vuoteen 2002 saakka, jolloin puolue sai 1,5 prosenttia äänistä. Vuoden 2006 vaaleissa kannatus tup- laantui 2,9 prosenttiin, ja siitä huolimatta, ettei puolue saanut edustajapaikkaa, RD sai osansa puoluetuesta. Se oli arvokasta

vuoden 2010 läpimenolle, jolloin RD sai 5,7 prosenttia äänistä, ylitti äänikynnyksen neljällä prosentilla ja sai 20 edustajapaik- kaa. RD nelinkertaisti kannatuksensa vuoden 2014 vaaleissa, jolloin se sai 12,9 prosenttia äänistä. Se sai kaksi ensimmäistä Europarlamenttipaikkaa samana vuonna. Puolueen tavoite olla vaa’ankielipuolue Ruotsin eduskunnassa oli onnistunut ja se aiheutti myrskyisän parlamenttisen tilanteen, jossa joko puna- vihreällä hallituksella tai neljällä porvarillisella Allianssipuolueella oli parlamentaarinen enemmistö. Pääministeri Stefan Löfvenin johtama punavihreä hallitus pystyi muodostamaan hallituksen, kun Ruotsissa oli valloillaan negatiivinen parlamentarismi, eli eduskunnalla on luottamus hallituksen toimiin, mikäli enemmistö ei sitä vastusta. Mutta hallituksen esittäessä ensimmäisen budjet- tinsa joulukuussa 2014 Ruotsidemokraatit äänestivät opposition mukana, ja Allianssin budjetti voitti. Stefan Löfven julisti uudet vaalit, mutta hallitus ja oppositio pääsivät sopimukseen, jota kutsutaan nimellä joulukuun sopimus. Sen mukaan oppositio pidättäytyisi äänestämästä budjettiäänestyksessä, jotta vähem- mistöhallitus saisi oman budjettinsa läpi (Bjered Hinnfors & co). Sopimuksen piti olla voimassa vuoteen 2022 saakka, mutta se kaatui jo vuoden kuluttua porvaripuolueiden sisäisen kritiikin seurauksena.

Ruotsidemokraatit pitävät itseään kansalliskonservatiivise- na puolueena, joka yhdistelee nationalismia (kriittisyyttä maahan- muuttoa ja EU:ta kohtaan sekä suojelee ruotsalaista kulttuuria ja perintöä) arvokonservatismin ja ankaramman kriminaalipo- litiikan kanssa. Nationalismi on puolueen tärkein periaate, sen ideologinen lähde ja ydin. Puoluetta ei voida kuitenkaan pitää yhden asian puolueena, koska sen kannatus perustuu useisiin eri asioihin. (Erlingsson et al., 2014). Vuoteen 2011 saakka Ruotside- mokraatit määriteltiin ainoastaan nationalistiseksi puolueeksi.

Miksi RD:n läpimeno kesti niin kauan?

RD:n juuret ovat äärirasistisissa ja uusnatsistisissa yhteisöissä, mikä selittää sen, että oikeistoradikaalinen puolue perustettiin Ruotsissa monia muita Euroopan maita myöhemmin (Rydgren 2002, Art 2011). Vakiintuneiden puolueiden eristäytyminen RD:stä saattaa vaikuttaa siihen, että äänestäjillä on korkeam- pi kynnys äänestää leimautunutta puoluetta. RD:n läpimeno ei ollut riippuvainen mistään taloudellisesta eikä poliittisesta kriisistä. Ruotsin talous oli verrattain vahva muihin Euroopan maihin nähden. RD:n läpimenoa vaaleissa seurasi lisääntyneen maahanmuuton vastustuksen väheneminen matalammaksi kuin koskaan, eli maahanmuuttokriittisen politiikan kysyntä ei ollut kasvanut (Demker 2012:95). RD:n kannattajat kuuluivatkin kaikkein kriittisimmästi lisääntyneeseen maahanmuuttoon suh- tautuvien joukkoon (94 % RD:n kannattajista kertoo pitävänsä lisääntynyttä maahanmuuttoa huonona ajatuksena), ja heillä on matalin luottamus politiikkaan (SOM 2011). RD onnistui siten saamaan liikkeelle kaikkein maahanmuuttokriittisimmät äänestäjät, jotka ovat jopa osoittautuneet puolueuskollisiksi. 86 prosenttia heistä äänesti RD:tä 2010 ja he tekivät saman valinnan vuoden 2014 vaaleissa. Vaikka nämä äänestyskäyttäytymisen jälkiselvitykset ovat tärkeitä RD:n läpimenon selvittämisessä ja kannatuksen säilyttämisessä, muutokset puolueen sisällä ovat silti

tärkeämpiä. Puolueen ääri-ideologinen tausta ja puutteellinen demokraattinen uskottavuus yhdessä puolueen järjestäytymät- tömyyden ja hajanaisuuden kanssa on todennäköisesti pelottanut maahanmuuttokriittisiä äänestäjiä. Kun Jimmy Åkesson valittiin puolueen johtajaksi vuonna 2015, hänen tärkein tavoitteensa oli muuttaa RD:n ääriaktivistisena konfliktipuolueena tunnettua julkisuuskuvaa. RD:n pitäisi ”keskittyä… imagoomme, ja ennen kaikkea meidän on päästävä irti irvikuvasta, joka monilla on yhä puolueestamme. Luultavasti juuri tämä irvikuva – rasistileima – on se, joka estää meitä kaikkein voimakkaimmin tekemästä kunnon läpimurtoa.” (Åkesson 2014:81). Åkesson painotti linjapuheessaan paikallisen läsnäolon tärkeyttä. Puolueorganisaation merkitys RD:n vaalimenestykselle on selvitetty useissa tutkimuksissa. Puolueorganisaation perustamisella ja ehdokasasettelulla on ollut suuri merkitys RD:n menestykselle. Kunnissa, joissa RD:llä oli paikallista toimintaa, puolue sai poikkeuksetta paikan kunnanval- tuustossa (Erlingsson & al, 2012). Bolin ja Loxbo (2014) osoittavat, että puolueen paikallisosastojen koko, ehdokkaiden osaaminen (koulutus) ja paikallisosastojen koheesiolla oli positiivinen vaik- utus RD:n vaalitulokseen vuoden 2006 ja 2010 vaaleissa.

Erilaisista agraaripolitiikan lähteistä,  veroprotesteista ja äärinationalismista huolimatta nämä neljä pohjoismaista oi- keistopopulistista puoluetta olivat muuttuneet ja muodostavat nykyisin selvän pohjoismaisen oikeistopopulistisen puolueper- heen, jolla on yhteyksiä samanlaisiin eurooppalaisiin puolueisiin. Tässä osassa kuvaillaan ideologisia yhteneväisyyksiä, mutta myös soveltuvin osin puolueiden välisiä eroavaisuuksia.

Kuva 2. Ideologiset muutokset ajan myötä

Lähde: Comparative Manifesto Project (Volkens et al., 2013). Huomautukset: Muutokset taloudellisessa vasemmisto-oikeistossa (katkoviiva) ja su- vaitsevaisessa-määräysvaltaisessa (kiinteä viiva) valtasuhteissa. Positiiviset arvot tarkoittavat oikeistolaisia/määräysvaltaisia ja negatiiviset tarkoittavat vasemmis- tolaisia/suvaitsevaisia mielipiteitä ja nolla on neutraali. Taloudellinen vasemmisto muodostuu seuraavista muuttujista: myönteisyys positiiviselle taloussuunnittelulle, protektionismille, nationalisaatiolle, marxistiselle analyysille, sosiaaliselle oikeudelle, hyvinvointivaltion laajentamiselle ja työntekijäryhmille. Taloudellinen oikeisto määritellään yhdistelmänä myönteisyydestä hajauttamista, ja vapaata yrittämistä kohtaan, kielteisyydestä protektionismia kohtaan, myönteisyydestä taloudellisesta oikeaoppisuutta ja hyvinvointivaltion rajoittamista kohtaan, kielteisyyttä työntekijäryhmiä kohtaan sekä myönteisyyttä keskiluokkaa ja ammattiryhmiä kohtaan. Suvaitsevaisuus määritellään kielteisyydeksi armeijaa, nationalista elämäntapaa, ja perinteistä moraalia kohtaan, myönteisyydeksi monikulttuurisuudelle, vähäosaisille vähemmistöryhmille ja kasvamattomalle taloudelle. Määräysvaltainen määritellään myönteiseksi armeijaa, nationalistista elämäntapaa, perinteistä moraalia sekä lakia ja järjestystä kohtaan ja kielteiseksi monikulttuurisuutta kohtaan.

 Näitä neljää pohjoismaista puoluetta vertaillaan kahden pää- asiallisen länsi-eurooppalaisten puolueiden välisen konfliktiulottuvuuden kautta – sosioekonomisen vasemmisto-oikeiston ja arvopoliittisen suvaitsevaisen-määräysvaltaisen – voidaan sanoa, että ne ovat lähentyneet toisiaan ajan mittaan (Flanagan & Lee, 2003; Kriesi et al., 2006, Jungar & Jupskås 2014).

Sosioekonominen vasemmisto–oikeisto käsittää kysymyksiä valtiosta ja markkinoista, hyvinvoinnista, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja yrittäjyydestä.

Arvopoliittinen, niin sanottu suvaitsevainen–määräysvaltainen ulottuvuus käsittelee asioita demokraattisesta oikeudenmukaisuudesta (vähemmistö), moraalista (uskonto), määräysvaltaisuudesta (laki ja järjestys) ja post-materialismista (kosmopoliittisuus, kasvunvastaisuus).

Kuten kuvasta 2 käy ilmi, pohjoismaiset puolueet ovat lähellä molempia ulottuvuuksia. Kolme neljästä puolueesta yhdistelevät keskusta-asemaa sosio-ekonomiseen ulottuvuuteen sijoittamalla määräysvaltaisuutta arvopoliittiseen ulottuvuuteen. Ed on siten taloudellisesti liberaalimpi ja hieman vähemmän määräysvaltai- nen muihin puolueisiin verrattuna. Lähentyminen on tulosta yksittäisten puolueiden erilaisista ideologisista muutoksista vuosien 1989 ja 2011 välillä. TK ja PS ovat liikkuneet lähelle arvopoliittisen konfliktilinjan määräysvaltaista päätä, kun taas TK ja Ed ovat siirtyneet kohti sosio-ekonomista keskustaa.

Populistiset puolueet tukevat virallisesti markkinoiden säätelyä ja julkista, verovaroin ylläpidettyä hyvinvointivaltiota. Ne suhtautuvat myös myönteisesti pienyrittäjyyteen. Ne ovat hyvinvointisovinisteja, joiden mielestä oman kansan hyvinvointi pitäisi laittaa maahanmuuttajien edelle.

Perussuomalaiset ja Ruotsidemokraatit ovat olleet aina sosioekonomisen ulottuvuuden keskustassa, kun taas TK on tehnyt jyrkän käännöksen vasemmalle ja kasvattanut kiinnostus- taan julkisesti rahoitettua hyvinvointivaltiota kohtaan. Tanskan Edistyspuolue, joka oli TK:n edeltäjä, oli taloudellisesti liberaali ja ensimmäisen vuotensa aikana uskollinen historiallisia juuriaan kohtaan.

Norjan Edistyspuolue on myös liikkunut keskustaa kohti vaatien julkista panostusta hyvinvointiin, mutta toivoo taloudel- lisesti liberaalina puolueena vähemmän sääntelyä, matalampia veroja ja korkeampaa yksityistämisastetta.

Ed voi pysyä tässä ristiriitaisessa asemassaan, koska heidän mielestään hyvinvoinnin rahoitus voidaan kattaa Norjan öljyva- roilla suuremman verotaakan sijaan.

Myöhäiseen 1980-lukuun saakka pohjoismaista puoluejär- jestelmää voitiin kuvailla viisipuoluemallilla, johon kuuluivat sosiaalidemokraatit, kommunistit/vasemmisto, konservatiivit, agraaripuolueet ja liberaalit puolueet. (Svåsand and Demker, 2005). Pohjoismaista puoluejärjestelmää luonnehdittiin ”jäätyneeksi”, koska se kuului Euroopan vakaimpiin puoluejärjestelmiin. Kuitenkin 1980-luvun loppuun mennessä kristilliset puolueet olivat saaneet paikan useissa pohjoismaisissa parlamenteissa ja vihreät puolueet olivat tehneet parlamentaarisen läpilyöntinsä Suomessa ja Ruotsissa. 1990-luvun lopusta alkaen vakiintuneet puolueet kohtasivat suurta kilpailua oikeistopopulistisilta puolueilta. (e.g. Arter, 1992, Widfeldt, 2000, Jupskås 2017). 1990-luvun alussa voitiin todeta, että ”vakaa viisipuoluemalli on nyt ehdottoman kuollut ja kuopattu” (Wörlund 1992,142). Toimivien puolueiden määrä pohjoismaisessa puoluejärjestelmässä on kasvanut, ja oikeistopopulistiset puolueet ovat kannatukseltaan uusien puolueiden suurimpia.

Uudet puolueet ja erityisesti oikeistopopulistiset puolueet ovat päässeet määräävään asemaan puolueiden välisessä kilpailussa ja äänestäjäkäyttäytymisessä Pohjoismaisessa sosioekonomisessa oikeisto-vasemmisto-ulottuvuudessa (Bengtsson et al 2013, 84). Ekonomista vasemmisto-oikeisto-konfliktilinjaa, jota pohjoismainen puoluepolitiikka ja äänestäjien puolueva- linnat kuvaavat on täydennetty poliittisia arvoja mittaavalla suvaitsevainen-määräysvaltainen-konfliktilinjalla, mikä on tuonut suurempaa monimuotoisuutta pohjoismaiseen puoluejärjestelmään. Pohjoismaiset oikeistopopulistiset puolueet ovat erilaisista historiallisista juuristaan huolimatta lähellä poliittista tilaa, joka sijaitsee ekonomisen vasemmisto-oikeistoskaalan ja arvopohjaisen määräysvaltaisen-suvaitsevaisen ulottuvuuden leikkauspisteiden välissä. Tätä esitellään seuraavassa kuvassa.

Kuva 3 Poliittiset puolueet pohjoismaisessa puoluejärjestelmässä puolueperheittäin. 

Lähde: Chapel Hill Expert Survey 2014

Ympäristö- ja populistipuolueiden äänestysmenestyksen myötä sosiokulttuurisista tai arvopoliittisista, ns. määräysvaltaisesta-suvaitsevaisesta ulottuvuudesta on tullut tärkeämpi. Oikeistopopulististen puolueiden radikaali asema arvopoliittisessa ulottuvuudessa on aiheuttanut suurempaa polarisoitumista pohjoismaisessa puoluejärjestelmässä. Norjan Edistyspuoluetta lukuun ottamatta oikeistopopulistisilla puolueilla on radikaaleimmat mielipiteet tällä konfliktilinjalla. Suomalaiset ja norjalaiset kristillisdemokraattiset puolueet ja hieman vähäisemmässä määrin myös ruotsalainen kristillisdemokraattinen puolue sijaitsee oikeistopopulististen puolueiden läheisyydessä, mutta kristillisdemokraattien ja oikeistopopulististen puolueiden arvokonservatismissa on painotuseroja. Kristillisdemokraattiset puolueet puhuvat perinteisten perhearvojen, kristillisten arvojen ja kansallisten perinteiden puolesta eikä ensisijaisesti nationalismista ja maahanmuuttokritiikistä. Kristillisdemokraattisia puolueita pidetään perinteisesti myönteisinä kansainvälistä yhteistyötä, -apua ja pakolaisten vastaanottamista kohtaan. Joissakin keskusta- ja konservatiivipuolueissa on auktoritaarinen osansa, mutta niiden mielipiteet eivät ole yhtä äärimmäisiä.

Arvopoliittisen ulottuvuuden liberaalista päästä löytyvät vihreät, vasemmisto ja liberaalipuolueet. Nämä puolueet ovat oikeistopopulististen puolueiden vastakohtia monin tavoin. Yk- silönvapaus priorisoidaan yhteisön edelle, erityisesti liberaaleissa ja vihreissä puolueissa esim. vähemmistön oikeuksia tukemalla tai kohtelemalla tasa-arvoisesti etnisiä, kielellisiä ja seksuaalisia vähemmistöjä. Arvoliberaaliset puolueet suhtautuvat myönteisesti tasa-arvopolitiikkaan, joka avaa perinteisiä sukupuolikaavoja työ- ja perheasioissa siinä missä oikeistopopulistisilla puolueilla on perinteisemmät mielipiteet miehen ja naisen rooleista perheissä. He myös vastustavat naisten sukupuolikiintiöitä. Puolueilla on kosmopoliittinen asenne, kun heillä on myönteinen mielipide maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta ja kansainvälistä yhteistyötä kohtaan. Vihreiden puolueiden ekologismi luo kontrastia oikeistopopulististen autoystävälliselle politiikalle ja kritiikille globaalia ilmastonmuutosta kohtaan.

Ensimmäinen vertaileva tutkimus populismista pohjoismaissa ”Populism och missnöjespartier i Norden: studier av småborgerlig klassaktivitet” tutki ajatusta, että populististen puolueiden äänestäminen oli hyökkäys puoluepoliittista järjestelmää vastaan ennemmin kuin ideologinen tai aihepoliittinen mielipiteen ilmaisu (Fryklund & Peterson, 1981). Vastaus mielipide- vai protestiäänestyksestä riippuu päällimmäiseksi siitä, kuinka protestiäänestys määritellään. Äänestääkö henkilö EU- tai maahanmuuttokriittistä puoluetta protestiksi, vai pitääkö hän heidän politiikastaan?

Laajassa tutkimuksessa ”Anti-Immigration Parties in Europe: Ideological or protest vote?” (2000) Wouter van der Brug, Meindert Fennema ja Jean Tillie osoittavat, että ääni oikeistoradikaaleille puolueille on seurausta puolueen mielipiteisiin yhtymisestä, ennen kaikkea puolueen maahanmuuttokriittisen politiikan osalta. Oikeistoradikaalisten puolueiden äänestäjät ovat suuressa määrin mielipideäänestäjiä, mikä tarkoittaa, että he antavat äänensä ideologisen ja asiapoliittisen näkemyksen perusteella sen sijaan, että he äänestäisivät oman sosiaalisen ryhmänsä mukana. He ovat muita äänestäjiä asiapoliittisemmin suuntautuneita.

Pohjoismaisten populistipuolueiden vaalimenestys riippuu maahanmuutto- ja EU-kriittisten äänestäjien liikkeelle saamisesta. Mielipiteiden yhtenäisyys populististen puolueiden ja heidän äänestäjiensä välillä on merkittävä heidän profiilikysymyksissä, mikä näkyy seuraavista kuvista. Analyysi mielipiteiden yhtenäisyydestä oikeistoradikaalisten puolueiden ja niiden äänestäjien välillä sisältää tietoa puolueiden asemasta CHES (2014) ja European election survey 2014 (EES 2014) -tutkimuksista. Ne käsittelevät äänestäjien  mielipiteitä  Tanskassa,  Ruotsissa ja Suomessa. Norjan tiedot puuttuvat. Nämä kolme pohjoismaista oikeistopopulistista puoluetta tarjoavat ainutlaatuisen näkemyksen näistä kysymyksistä, eli he ovat mielipiteinensä yksin omassa poliittisessa järjestelmässä. Kuvissa 3 ja 4 kuvaillaan mielipiteiden samankaltaisuutta poliittisten puolueiden ja heidän äänestäjiensä välillä Ruotsissa, Tanskassa ja Suomessa. Lähtökohtaisesti oikeistopopulistisilla puolueilla on kaikkein äärimmäiset mielipiteet maahanmuutosta ja EU:sta, eli he ovat kaikkein kriittisimpiä näissä asioissa. Puolueet tarjoavat ainutlaatuisen poliittisen vaihtoehdon, eikä niillä ole kilpailua puolueiden kahdesta ydinkysymyksestä. Muiden puolueiden osalta mielipiteiden yhtenäisyydessä puolueen ja äänestäjien välillä on suuria eroavaisuuksia erityisesti profiilikysymysten osalta, mikä sisältää sen, että puolueet edustavat näitä kysymyksiä äänestäjilleen. Tarkemmin sanottuna, maahanmuuttoa ja EU:ta koskevien mielipiteiden yhteneväisyys on merkittävää Perussuomalaisten, Ruotsidemokraattien ja Tanskan Kansanpuolueen äänestäjien ja puolueiden välillä. Vuonna 2014 tehtyjen mittauksien perusteella laadituista kuvaajista (kuvat 3 ja 4) käy ilmi, että monet pohjoismaiset puolueet suhtautuvat myönteisemmin sekä maahanmuuttoa että Euroopan integraatioprojektia kohtaan kuin heidän äänestäjänsä. Otanta ei sisällä pohjoismaisia vasemmisto- ja ympäristöpuolueita eikä Ruotsin sosiaalidemokraatteja, joiden suhtautuminen maahanmuuttoa kohtaan on myönteisempi kuin puolueiden äänestäjillä. Mielipiteiden yhteneväisyys maahanmuuttoasioista on suurempaa pohjoismaisten keskusta- ja konservatiivipuolueiden ja niiden äänestäjien välillä. Oikeistopopulistisilla puolueilla, ruotsalaisilla Vasemmistopuolueella ja Yhteislistalla on pohjoismaisista puolueista kriittisin suhtautuminen EU:hun, ja heidän äänestäjiensä mielipiteet ovat hyvin yhtenäisiä puolueen kanssa. Vasemmistopuolueet ovat kriittisiä eurooppalaisille integraatioprojekteille, joita ne pitävät markkinaliberaaleina projekteina, kun taas oikeistoradikaalien puolueiden vastustus ylikansallisia eurooppalaisia järjestöjä kohtaan on lähtöisin niiden nationalismista ja kansallisesta itsehallintoideologiasta. Sekalainen puoluejoukkio on kohtuullisen samaa mieltä äänestäjiensä kanssa EU:ta koskevissa asioissa. Näihin lukeutuvat muun muassa ruotsalainen Ympäristöpuolue ja tanskalainen Liberaali Allianssi. Enemmistöllä puolueista on merkittävästi myönteisempi suhtautuminen EU-asioihin kuin niiden äänestäjillä, mikä käy ilmi kuvasta . Ei ole kovin yllättävää, että oikeistopopulististen puolueiden kannattajat ovat merkittävästi samaa mieltä puolueiden kanssa EU:ta ja maahanmuuttoa koskevissa asioissa, koska nämä kysymykset ovat todella tärkeitä heidän puoluevalinnalleen.

Pohjoismaiden populistiset puolueet ovat siten osa kasvanutta mielipide-edustusta puoluejärjestelmässä, koska ne vastaavat kaikkein maahanmuutto- ja EU-vastaisimpien äänestäjien kysyntään tarjoamalla ainutlaatuista politiikkaa, ja ovat tavallisesti ainoa puhtaasti EU- tai maahanmuuttokriittinen vaihtoehto. Näin voidaan sanoa, että näillä puolueilla on äänestäjiä liikkeelle laittava ja järjestelmää vahvistava tehtävä, koska muutoin mahdollisesti nukkumaan jäävät äänestäjät palaavat politiikan pariin tai antavat myötätuntonsa ääriliikkeille, jotka edustavat vaihtoehtoa poliittisessa parlamentarismissa, joka saa äänensä esille poliittisessa järjestelmässä.

Kuva 4 Mielipiteiden yhteneväisuus puolueen ja äänestäjien välillä, kun kysytään maahanmuutosta Ruotsiin, Suomeen ja Tanskaan.

Lähteet: Chapel Hill Expert Survey 2014; European Social Survey 2014

Huomautukset: Puolueiden aseman keskiarvot tutkimuksessa “Overall orien- tation on the party leadership towards European integration” (1-7 asteikolla 0-10); Keskiarvo äänestäjien asemalle additiivisessa indeksissä maahanmuuttoasennetta koskien (0=vähiten vastaan; 10=eniten vastaan) perustuen kol- meen kysymykseen (1) “Immigration bad or good for country’s economy”, (2) “Country’s cultural life undermined or enriched by immigrants”, (3) “Immigrants make country (3) “Immigrants make country better or worse to live in”.

Puolueiden nimilyhennykset: K (Ruotsin Keskusta), TK (Tanskan Kansan- puolue), YT (Yhteislista, Tanska) KP (Kansanpuolue, useita Liberaaleja, Ruotsi), KD (Ruotsin Kristillisdemokraatit), KD(FI) (Suomen Kristillis- demokraatit), KESK (Suomen Keskustapuolue), KK (Konservatiivinen kan- sanpuolue, Tanska), KOK (Kokoomus, Suomi), LA (Liberaali Allianssi, Tans- ka), M (Maltilliset, Ruotsi), VR (Vihreät, Ruotsi), PS (Perussuomalaiset, Suomi), RKP (Ruotsalainen Kansanpuolue, Suomi) RV (Radikaali Vasemmisto, Tanska) S (Sosiaalidemokraatit, Ruotsi), SD (DK) (Sosiaalidemokraatit, Tanska), RD (Ruotsidemokraatit), SDP (Sosiaalidemokraatit, Suomi), SK (Sosialistinen Kansanpuolue, Tanska), VPR (Vasemmistopuolue, Ruotsi) VPT(Vasemmistopuolue, Tanska), VPS (Vasemmistoliitto, Suomi)

Kuva 5 Mielipiteiden yhteneväisyys puolueen ja äänestäjien välillä Euroopan Unionia koskevissa asioissa.

Lähteet: Chapel Hill Expert Survey 2014; European Social Survey 2014 Huomautukset: Puolueiden keskimääräinen mielipide kysymykseen “Puoluejohdon keskimääräinen suhtautuminen Euroopan integraatiota kohtaan” (1-7 laajennettu 0-10-asteikoksi); Äänestäjien keskimääräinen mielipide kysymykseen “Pitäisikö Euroopan yhdentymisen jatkua, (0) vai onko se mennyt liian pitkälle? (10)”.

Oikeistopuolueet esittävät kieltämättä tärkeitä ja olennaisia kysymyksiä EU:n yhä ylikansallisemmasta kehityksestä ja syventyneistä demokraattisista puutteista sekä vapaan liikkumisen seurauksista kansalliselle identiteetille ja sosiaaliselle hyvinvoinnille. Sen vuoksi oikeistopopulistisilla puolueilla on tapana antaa yksinkertaistettuja ja heikosti realistisia ratkaisuja näihin haasteisiin. Puolueiden menestys voi tästä perspektiivistä pakottaa poliittiseen johtajuuteen, joka on herkemmin reagoivaa ja joka vastaa paremmin asukkaidensa tarpeisiin (Mudde & Kaltwasser 2015).

Muut pohjoismaiset eduskuntapuolueet ovat sopeutuneet eri tavoin. Oikeistopopulistiset puolueet ovat alun perin tuoneet esille kysymyksiä maahanmuutosta poliittiseen päiväjärjestykseen, ja vakiintuneiden puolueiden on ollut pakko alkaa keskustella näistä kysymyksistä.

Vakiintuneet puolueet ovat sittemmin lähentyneet eri määrin oikeistopopulististen puolueiden mielipiteitä EU- ja maahanmuuttoasioissa, ja heidän tavoitteensa on ollut kilpailla maahanmuutto- ja EU-kriittisistä äänestäjistä. Raportissa kuvaillaan myöhemmin oikeistopopulististen puolueiden parlamentaarisesta statuksesta.

Populismi voi varmasti olla uhka, jos vakiintuneiden puolueiden äänestäjät mukautuvat muukalaisvihaiseen ja nationalistiseen politiikkaan voittaakseen äänestäjiä puolelleen lyhyellä aikavälillä, mutta se voi myös toimia herätyskellona vakiintuneille puolueille luoda mielipiteitä, selventää politiikkaa ja tutkia omaa demokraattista tehtäväänsä ja toimia sen mukaisesti.

Oikeistopopulististen puolueiden vaalimenestystä voidaan nähdä merkkinä siitä, että vakiintuneet puolueet ja EU:n poliittinen laitos ei kulje samaa vauhtia äänestäjien kanssa eikä myöskään kykene pysähtymään ja selvittämään talouskriisin käsittelyä eikä eurooppalaista integraatioprojektia yleensäkään.

Pohjoismaiset ja eurooppalaiset oikeistopopulistiset puolueet ovat viime vuosikymmenen aikana luoneet kansainvälisiä yhteyksiä. Voi olla hieman ristiriitaista, että nationalistiset puolueet ovat kiinnostuneita rajat ylittävästä yhteistyöstä, mutta koska puolueet ovat lähentyneet toisiaan poliittisissa asiakysymyksissä maahanmuuttoa ja EU:ta koskevan kritiikin muodossa sekä mielipiteestä islamia kohtaan uhkana länsimaiselle kulttuurille, on niiden yhteistyö syventynyt. Pohjoismaisten ja eurooppa- laisten poliittisten puolueiden ideologinen yhteneväisyys (kts. edellinen) ja puolueiden osallistuminen Europarlamenttiin ovat tekijöitä, jotka ovat luoneet lisää bilateraalisia ja kansainvälisiä kontaktipintoja. Pohjoismaiset puolueet ovat jopa näyttäneet menestyksekästä esimerkkiä saman mielisille puolueille Euroopassa. Pia Kjaersgaardin ennustus osui oikeaan, kun hän kertoi vuonna 2002, että TK:sta tulisi eurooppalainen avant-garde -puolue maahanmuuton haasteita käsittelevällä politiikallaan (Dansk Folkeblad 2002, nr 6, s. 3-4). Eurooppalaiset maahanmuuttokriittiset puolueet ovat edistäneet TK:n menestystä. Perussuomalaiset ja Ruotsidemokraatit ovat ottaneet oppia TK:sta sekä poliittisissa että strategisissa asioissa. Saatuaan 15 prosenttia äänistä Hollannin parlamenttivaaleissa vuonna 2010 hollantilainen Vapauspuolue PVV(Partij voor de Vrijhed) konsultoi Geert Wildersin johtamana TK:ta, jotta se oppisi hyödyntämään tiennäyttäjän rooliaan. (Jungar 2012). PVV jätti hallituksen kahden vuoden kuluttua tukipuolueena erimielisyyksien takia hallituksen ehdottamien taloudellisten säästötoimenpiteiden johdosta. Timo Soini on ollut suosittu vieras britannialaisten eurokriitikoiden, sekä UKIP:ssa että konservatiivipuolueessa.

Europarlamentti on aina ollut tärkeä areena pohjoismaisten oikeistopopulistipuolueiden kansainväliselle yhteysverkostolle. TKvalittiin Europarlamenttiin vuonna 1999, ja liittyi EU-skeptiseen puolueryhmään, Union for Europe of the Nations (UEN). Ryhmällä oli heterogeeninen kokoonpano muun muassa post-fa- sististen, italialaistenAlleanza Nazionalen ja Lega Nordin rinnalla, jotka olivat hallituskoalitiokumppaneita Silvio Berlusconin Forza Italia -puolueelle. Ryhmään kuuluivatmyös Fianna Fáil Irlannista ja pienempiä puolalaisia konservatiivi- ja nationalistipuolueita. Perussuomalaiset vahvistivat kansainvälisiä yhteyksiään saatuaan paikan EU-parlamentissa ja TK:n uudistettua paikkansa vuonna 2009. UEN hajosi, ja useat maltilliset oikeistoradikaalit puolueet yhdistyivät ja perustivat Europe of Freedom & Democracy (EFD) -ryhmän (Jungar 2015). Lisäksi TKja PS liittyivät mm. UKIP:n ja Lega Nordin kanssa tähän EU-skeptiseen ryhmään. Puoluejohtaja Timo Soinin mukaan Europarlamentti on ollut tärkein areena Perussuomalaisille kansainvälisten yhteyksien luomiselle (henkilöhaastattelu). EU-vaalien yhteydessä Tanskan Kansanpuolue ja Perussuomalaiset jättivät EDF:n Europé of Conservatives and Reformists ECR -ryhmän takia. Oli luonnollisesti sulka hattuun päästä brittikonservatiivien johtamaan puolueryhmään, joka oli maltillisempi kuin EFD. Tanskan Kansanpuolueen EU-par- lamenttivaalien kärkiehdokas Morten Messerschmidt korosti puolueryhmävaihdoksen yhteydessä, että oli selvää, että puolue ”liittyy samaan ryhmään brittikonservatiivien ja hallituspuolueiden kanssa” (viitaten Toryihin) ja että puolueen vaikutusvalta kasvaa suuremmassa puolueryhmässä. Samanlaista viestiä kuultiin tuolloin myös Perussuomalaisilta (Jungar 2015). Hyväksytyksi tuleminen maltillisempaan puolueryhmään Europarlamentissa antoi Tanskan Kansanpuolueelle ja Perussuomalaisille enemmän oikeutusta, ja tätä käytettiin hyväksi vastatessa kritiikkiin puolueiden radikaalista luonteesta. Kritiikkiä Tanskan Kansanpuolu- een ja Perussuomalaisten maahanmuuttopolitiikkaa vastaan tuli esille ECR:n liberaalimpien edustajien joukossa, mutta David Cameron painotti kriittistä näkemystä EU-yhteistyössä.

Ruotsidemokraattien kansainvälinen yhteysverkosto laajeni puolueen saatua paikan Europarlamentissa vuonna 2014. RD irrottautui Jimmy Åkessonin johtaessa enemmän oikeistoradi- kaaleista puolueista kuten FN:stä ja FPÖ:stä, mutta nuorisojärjestö RDN jatkoi yhteyksien viljelyä mm. itävaltalaisen FPÖ:n nuorisojärjestön kanssa. Åkessonin puoluejohtajuuden aikana puolue on luonut hyvät yhdeydet TK:n kanssa.

Kun Pia Kjaersgaard jätti paikkansa puoluejohtajana vuonna 2012, Åkesson esitti hänelle ja puolueelle kiitollisuutensa alleviivaamalla tanskalaisen puolueen RD:lle ja Åkessonin puoluejohtajuudelle antamaa tukea ja inspiraatiota (Jungar & Jupskås 2014). RD:stä tuli TK:lle hyväksyttävämpi, kun Åkesson tarttui puolueen ohjaksiin.

RD sai vuoden 2014 Europarlamenttivaalien aikana kosiskeluja Marine Le Peniltä, joka ilmoitti yhdessä Geert Wildersin kanssa yhteistyöstä uuden yhteisen puolueryhmän, European Alliance of Freedomin (EAF) perustamiseksi Euroopan parlamenttiin vuoden 2014 vaalien jälkeen. ”Eurooppa on vapautettava Brysselin hirviöstä”, Wilders kuvaili projektia ajaakseen yhteen oikeistoradikaaleja puolueita, jotka haluavat uudelleenkansallistaa EU:n. Jäsenvaltioiden on saatava omat rajansa, valuuttansa ja taloutensa omaan hallintaan. FPÖ, Lega Nord ja Vlaams Belang liittyivät tähän uuteen kansainväliseen oikeistoradikaaliin allianssiin, EAF:ään aloittaen intensiivisen työn saadakseen kasaan riittävän määrän puolueita.

Ruotsidemokraattien luona Tukholmassa vieraili mm. Marine Le Pen, joka avasi alustavasti oven yhteistyölle RD:n kanssa. RD sai osakseen paljon kritiikkiä Marine Le Penin tapaamisesta. Väitettiin, että yhteistyö vahvasti muukalaisvihamielisen ja islaminvastaisen Front Nationalin kanssa, joka ei ollut sanoutunut irti antisemitismistä uskottavalla tavalla, vahvisti RD:n puoluejohdon kuulumisen vahvasti oikeistoradikaalien puolueiden joukkoon, ja että puolueen kannanotto rasismia ja ääriliikkeitä kohtaan mm. puoluejohtaja Jimmy Åkessonin muotoilemassa ”nollatoleranssi”-puheessa ääri- ja rasistisia puheita vastaan oli vain kosmeettista. Jopa Tanskan Kansanpuolue varoitti RD:tä yhteistyöstä EAF:n kanssa. RD:lle osoitetut puheet olivat ”guilt by association” (syyllisyys yhdistymisestä) -muotoisia, eli puolueen olemassaolon oikeutus ja poliittinen arvomaailma olivat joutuneet kyseenalaisiksi sen aloitettua yhteistyö ja yhdistyminen muiden ääripuolueiksi kuvailtujen puolueiden kanssa. Tällainen kritiikki on tavallista oikeistoradikaaleille puolueille.

Puolueryhmävaalit Europarlamentissa peilasivat hajoamista nationalistisien ryhmien ja sellaisten puoluejohtajien välille, jotka halusivat maltillistaa puolueiden ääriprofiileja. Nuorisojärjestö osallistui – ilman emopuolueen hyväksyntää – ennen vuoden 2014 Europarlamenttivaaleja kansainvälisen nationalistisen nuorisojärjestön, Young European Alliance for Hopen (YEAH) perustamiseen yhdessä Front Nationalin, Vlaams Belangin, Lega Nordin ja FPÖ:n kanssa. Tämä järjestö oli lähellä eurooppalaista European Alliance for Freedom -puolueryhmää, joka esittäytyi yhtenäisenä oikeistoradikaalina puolueryhmittymänä ennen Europarlamenttivaaleja 2014 (lue lisää tästä myöhempänä). Tämä RKN:n toimenpide oli yksi syy siihen, että puoluejohto katkaisi myöhemmin siteet nuorisojärjestöönsä (lue lisää tästä myöhempänä).

Ruotsidemokraatit, jotka vähensivät yhteydenpitoaan Marine Le Penin kanssa Tanskan Kansanpuolueen varoitusten jälkeen, sai viime hetkellä kutsun UKIP:ltä alkuperäisestä viestistä huolimatta, etteivät he olisivat tervetulleita RDF:ään äärihistoriansa takia. RD:n valittujen Europarlamenttiedustajien oli jätettävä selonteko, oliko puolue tehnyt pesäeroa aikaisemmista yhteyksistään uusnatsistisiin ja rasistisiin järjestöihin. Farage sai paljon kritiikkiä brittimedioilta siitä, että hän oli ottanut maahanmuuttokriittiset Ruotsidemokraatit puolueryhmään, mutta toisaalta RD:n mukaanotto oli edellytys koko EDF:n perustamiselle. Ennen eristäytyneenä hylkiöpuolueena pide- tylle RD:lle oli suuri edistysaskel tulla hyväksytyksi EFDD:n jäseneksi. Paikan saaminen vakiintuneesta Europarlamentin puolueryhmästä ryhmättömyyden sijaan kasvatti sen olemassa- olon oikeutusta ja avasi ovia sellaisten resurssien käyttöön, jotka ovat Europarlamenttiryhmien käytössä.

Pohjoismaisilla puolueilla on erilaisia kahdenvälisiä yhteyksiä. TK ja RD sekä TK ja PS ovat muodostaneet yhteyksiä toistensa kanssa, mutta suhteet PS:n ja RD:n kanssa ovat olleet viileämpiä. Perussuomalaisten puoluejohto on ottanut etäisyyttä RD:n kanssa tehtävästä yhteistyöstä, mutta heillä on silti ollut kontakteja, mm. RD:n kansainvälisten asioiden sihteerin Kent Ekerothin osallistuminen eduskuntavaaliehdokas Wilhelm Jun- nilan vaalitilaisuuteen ennen eduskuntavaaleja huhtikuussa 2015. Tähän tapaamiseen osallistui myös Jussi Halla-aho. (https://suomenuutiset.fi/halla-aho-junnila-ja-ekeroth-maahanmuutosta-on- ko-ruotsin-tie-meidan-tiemme-suora-verkkolahetys/) (Suomen Uutiset 17.4.2015). Puolueen nuorisojärjestöllä, Perussuomalaisilla Nuorilla ja RDN:llä on ollut yhteydenpitoa toistensa kanssa, eikä suomalainen emopuolue ole rangaissut nuorperussuomalaisia näistä yhteyksistä. (Ruotsin radio 10.9.2015, http://sverigesradio. se/sida/artikel.aspx?programid=185&artikel=6252449). PS Nuo- ret ovat vierailleet jopa virolaisen oikeistoradikaalin puolueen, EKRE:n (Eesti Konservatiivne Rahvakond) kokouksessa (Jungar mfl 2015).

Huolimatta siitä, että Pohjoismaiden oikeistopopulistiset puolueet ovat lähentyneet toisiaan ideologisesti, ”pohjoismaiset kansainväliset populistit” eivät ole vielä nähneet päivänvaloa. Puolueiden erilaisilla historiallisilla juurilla yhdessä kansainvälis- ten yhteyksien kanssa ääripuolueiden kanssa voi olla negatiivisia vaikutuksia kattavan pohjoismaisen yhteysverkoston perustami- syrityksille. Edistyspuoluetta lukuun ottamatta pohjoismaiset puolueet viittaavat yhä useammin toisiinsa ja oppivat toisiltaan sekä poliittista toimintaa että strategioita.

Pohjoismaiden oikeistopopulististen puolueiden siirtyminen poliittisesta marginaalista kohti keskustaa on herättänyt erilaisia kysymyksiä heidän suhtautumisestaan äärioikeistoajatuksia ja yhteisöä kohtaan. Puolueiden vaali- ja parlamentaariset menestyshetket ovat skandaalien värittämiä, jotka ovat usein liittyneet ääripuheisiin ja yhteyksiin rasististen järjestöjen kanssa. Puolueiden pyrkimystä saada tunnustusta oikeutetulle olemassaololleen ja hallituskelpoisuudelleen on seurannut säännönmukai- sesti irtisanoutumisia nationalismin äärimuodoista. Äärioikeiston ja oikeistopopulismin eroavaisuus on siten poliittisissa ajatuksissa ja metodeissa (Mudde 2007). Oikeistopopulistisetpuolueet yhdistävät voimansa demokraattisesti ja käyttävät parlamentaristisia tapoja saavuttaakseen poliittisen valtaaseman ja vaikuttaakseen politiikkaan sekä tehdäkseen irtioton poliittisesta väkivallasta. Äärioikeistolaisuus on siten demokratian vastaista siinä mielessä, että se haluaa korvata demokratian määräysvaltaisilla ohjausmuodoilla eikä kavahda poliittisten väkivaltamuotojen käyttöä. Äärioikeistolaiset ajatukset ilmenevät kansallissosialismina, fasismina ja ultranationalismina, jotka pitävät sisällään merkittäviä käsityksiä ihmisten välisistä eroavaisuuksista, esim. rodusta, ja jopa verisukulaisuudesta ja rotuhierarkioista. Valtioiden olisi oltava rodullisesti homogeenisiä ja maahanmuuttajat olisi karkotettava tai lähetettävä takaisin lähtömaihinsa, koska assimilaatio on mahdotonta ja epätoivottua. Oikeistopopulistiset puolueet muodostavat siten maahanmuuttovastaisuutensa etnokulttuurisista eroavaisuuksista, ja nationalismia puolustetaan oman kulttuurin suojelemisella, koska vieraita kulttuureja pidetään uhkana kansalliselle identiteetille, joka pitää säilyttää. Kulttuureita on pidettävä toisistaan erillään, koska kulttuurien sekoittuminen aiheuttaa ”juurettomien” kulttuurien heikentymistä. Oikeistopopulististen puolueiden maahanmuuttovastaisuutta ruokkivat jopa taloudelliset hyvinvointisovinismin muodot tai turvallisuusuhat, kuten levottomuudet ja terrorismi. Nämä kolme näkökohtaa yhdistetään usein oikeistopopulististen puolueiden retoriikassa. Maahanmuutto on hyväksyttävää samankaltaisista kulttuureista (kulttuurillisesti ja uskonnollisesti), ja integraatiopolitiikan tavoite on assimiloituminen eikä se tunnusta monikulttuuripolitiikan eri muotoja.

Nykyisten pohjoismaisten oikeistopopulististen puolueiden erilainen suhtautuminen ääriliikkeisiin voidaan jäljittää ideologisesti yhteneväiseen lähteeseen. Ruotsidemokraattien taustalla on äärinationalismista ideologiaa. Tämä yhteisö on ollut laajemman massamediatutkimuksen kohteena, ja sen vuoksi puolue on ollut nimenomaan pakotettu muotoilemaan käytänteitään ja käsittelemään äärilausuntoja pyrkimyksissään rikkoa poliittisen eristäytyneisyytensä.

Muut pohjoismaiset puolueet ovat päässeet hieman helpommalla, koska heitä on suojannut ilmiö, jota valtiotieteellisessä kirjallisuudessa kutsutaan termillä ”reputational shield”. Termi voidaan kääntää sananmukaisesti mainesuojaksi. Ilmiö johtuu kyseisten puolueiden historiasta, sillä ne ovat vakiinnuttaneet paikkansa protestipuolueena ilman äärikansallista painolastia (Ivarsflaten 2006). Kun ne myöhemmin radikalisoituivat kansallisuusmielisiksi maahanmuutto- ja EU-kriittisiksi puolueiksi, säilyttivät ne samalla kuitenkin olemassaolo-oikeuttaan jossain määrin.

Perussuomalaiset ovat esimerkki siitä, kuinka puolueen agraarin taustan, SMP:n hallituskokemuksen ansiosta saadun uskottavuuden ja puolueen ”ainutlaatuisen suomalaisen populismin” vuoksi voidaan välttyä vertaamiselta esim. Ruotsidemokraatteihin. Kuitenkin puolue on jatkuvasti radikalisoitunut kansallismielisten aktivistien liityttyä puolueeseen (Jungar 2016). Esimerkiksi, Suomen entinen valtiovarainministeri Alexander Stubb, kuvaili Timo Soinia Financial Times -lehden artikkelissa, että ”he and his party sometimes get put and lumped into the wrong corner with the likes of the European far-rights parties” (Financial Times 17.6.2015). Presidentti Sauli Niinistö vetosi Tukholman vierailunsa aikana vuonna 2015, että ruotsalaisten keskustelu Perussuomalaisten olemassaolon oikeutuksesta perustuu virheelliseen oletukseen siitä, että Perussuomalaiset olisivat samanlainen puolue kuin Ruotsidemokraatit. Niinistö nosti esiin, että hän on tutustunut RD:n ajatusmaailmaan, ja pystyi sanomaan, ettei Suomidemokraatteja ole olemassa (Sveriges Television 28.4.2015). Historiasta johdetulla olemassaolon oikeutuksella on merkitystä myös muiden puolueiden asenteille ja median puolueidentutkimustyölle.

Ruotsidemokraatit ovat erottaneet noin 100 jäsentä eduskuntaan pääsyn jälkeen vuonna 2010 (Jungar 2010). Suurin osa näistä erottamisista on liittynyt ääri- ja rasismipuheisiin, joita ei pidetä sopivina RD:n ideologian kanssa. Muita perusteita erottamisille ovat olleet asiaton käyttäytyminen, puolueen varojen väärinkäyttö sekä kuriton ja epälojaali käyttäytyminen. Ruotsidemokraattien ensisijainen tavoite on murtaa heidän poliittinen eristäytyneisyytensä ja saada hyväksyntä laillisena ja yhteistyökykyisenä puolueena. Samalla puolue haluaa laajentaa äänestäjäkuntaansa. Puoluejohto on sen vuoksi määritellyt ääripuheet ja -kontaktit esteeksi Ruotsidemokraattien normalisoitumiselle ja äänestäjäkunnan kasvulle. Pohjoismaisista puolueista RD on erottanut eniten jäseniä ja jopa suuremmassa määrin muokanneet normeja ja kehittäneet rutiineja puolueen sisäisten konfliktien käsittelemiseksi. Virallisesti RD:n puolu- ejohto tekee päätöksiä jäsenten erottamisesta, mutta asiaa valmistelee puoluejohdon alainen jäsenasioita käsittelevä työryhmä. Ruotsidemokraattien parlamentaarinen eristäytyminen, joka on osittain ollut RD:n historian aiheuttamaa, on luonut suurta painetta osoittaa julkisesti puolueen etääntymisen ideologisista juuristaan. Massamedian lisäksi EXPO-järjestö tutkii systemaattisesti äärioikeisto- ja oikeistoradikaalia yhteisöä Ruotsissa, Ruotsidemokraatit mukaan lukien.

Puolueen jakautumiset RD:ssä

Ruotsidemokraattien puoluehistoriaa ovat värittäneet sen ryhmittymien väliset riidat ja sopimukset ääriryhmien ja maltillisten välillä, eli eroavaisuudet ”vanhojen” ja ”uusien” nationalistien välillä (Jungar 2016). Tämä on aiheuttanut useita puolueen jakautumisia ja nuorisojärjestön lopettamisen kaksi kertaa, 1995 ja 2015. Vain kolme vuotta RD:n perustamisen jälkeen uusi maahanmuuttokriittinen ja taloudellisesti liberaali puolue Uusi Demokratia valittiin valtiopäiville vuonna 1988, mutta puolueen elinikä jäi lyhyeksi, koska he putosivat valtiopäiviltä vuonna 1994, ja puolue hajosi pian tämän jälkeen. Toisaalta, kilpailu maahanmuuttokriittisistä äänestäjistä on aiheuttanut RD:n radikalisoitumista sekä poliittisen ideologian että toiminnan osalta. Rasistinen järjestö Bevara Sverige Svenskt (BSS), joka oli yksi RD:n ja RD:n nuorisojärjestön perustamisessa mukana olleista järjestöistä oli yksi kummitus RD:n ääriaktivisteille. Maltillinen osio menestyi ja sai ehdokkaansa, Mikael Janssonin puoluejohtajaksi vuonna 1995. Tällöin tehtiin toimenpiteitä, joiden tarkoitus oli puhdistaa puolue ääriaktivisteista. Erotetut jäsenet perustivat uuden puolueen nimeltään Hembygdspartiet vuonna 1997, joka vaihtoi myöhemmin nimekseen Konservatiivipuolueen. Puolue hajosi vuonna 1999. Samalla RDN hyväksyttiin emopuolueeseen, mutta se perustettiin uudelleen vapaana poliittisena nuorisojärjestönä vuonna 1998. Tavoite oli hallita nuorisotoimintaa ja estää radikalisoitumisen jatkuminen. RD:n Tukholmaosasto erotettiin RD:stä puoluekokouksessa vuonna 2001 sen ääriaineiston takia, mutta myös koska – puoluejohdon mukaan – sen paikallisosasto valmisteli RD:n vallankaappausta. Erotetut jäsenet perustivat uuden puolueen Kansallisdemokraatit vuonna 2001, ja tällä puolueella oli vuoden 2014 hajoamiseensa saakka kunnanvaltuutettuja kahdessa Tukholman eteläpuolisessa kunnassa: Södertäljessä ja Nykvarnissa.

Parlamentaarisen  läpimenonsa  jälkeen  vuonna   2010   RD on pyrkinyt tekemään irtiottoa voimallistuvasta oikeistoradikalismista, joka sai aikaiseksi puolueen maltillistumisprosessin. Puolueen sisäiset konfliktit eskaloituivat mm. RD:n syleillessä sosiaalikonservatismia puolueen toisena ideologisena tukipylväänä RD:n vuonna 2011 uudistetun puolueohjelman nationalismin rinnalla (lue aikaisempi kappale). Äärinationalistisemmat jäsenen, kuten nuorisojärjestö RDN, katsoi tämän heikentävä RD:n nationalistista ideologiaa. Puoluejohtaja Jimmy Åkesson lanseerasi ns. ”nollatoleranssilinjan” vuonna 2012 tavoitteenaan kohdata ja käsitellä ääriaineksia, epälojaalisuutta ja muuta puoluetta mahdollisesti vahingoittavaa toimintaa. RD:n jäsenmäärä oli kasvanut nopeasti ja puolueella oli suuri tarve rekrytoida edustajia täyttämään uudet paikat, jotka puolue oli saanut kuntien- ja maakuntien valtuustoissa.

Puolueella ei ollut alun perin mitään määrättyjä tapoja tutkia uusien jäsenten taustoja, mutta myöhemmin edustajien oli pakko suostua rikostaustojen tarkistukseen. Käytäntö oli tarkoitettu myös valmiustoimeksi käsitellä uusien jäsenten virtaa, jolla ei ollut kokemusta politiikasta. Nollatoleranssipolitiikka on olennainen osa RD:n tavoitteessa kehittyä oikeutetuksi ja uskottavaksi puolueeksi. Kirje RD:n jäsenille selittää ja antaa syyn puoluejohtajan nollatoleranssipolitiikalle:

Nollatoleranssin konkreettisen käyttöönottamisen ei pitäisi jäädä roikkumaan pitkäksi aikaa. Vain hetki lanseerauksesta seurasi ns. ”rautaputkiskandaali”, jossa filminpätkä (valtiopäiväedustaja Kent Ekerothin kuvaama) oli vuotanut medialle. Filmissä näkyy valtiopäiväedustaja Erik Almqvist yhdessä Christian Westlingin kanssa Tukholman yössä rautaputki mukanaan, jolla he uhkailevat ihmisiä huudellen samalla rasistisia ja seksistisiä syytöksiä. Ketään heistä ei erotettu puolueesta, mutta Erik Almqvistin oli jätettävä paikkansa RD:n talousvastaavana, ja hän erosi myöhemmin itse kansanedustajan tehtävistään (puolue ei voi pakottaa edustajia eroamaan kansanedustajan paikalta). Kent Ekeroth jäi valtiopäiväedustajaksi. Puoluejohtoa kritisoitiin sen toiminnasta, mutta esim. RDN:n puheenjohtaja Gustav Kasselstrand puolusti julkisesti Erik Almqvistia Dagens Nyheter -sanomalehdessä. Tämän johdosta hänet pakotettiin jättämään assistentin työnsä RD:n eduskuntaryhmässä. (http:// expressen.se/nyheter/kasselstrand-sparkas-fran-riksdagskans- liet.) Tämä median kannalta merkityksellinen skandaali ei aiheuttanut erottamisia, jota sisäisen kritiikin mukaan sitä pitäisi käyttää harkiten sai tukea.

Ensimmäinen suuri erottamisasia käsiteltiin vuonna 2013, kun RD:n puoluejohto teki päätöksen erottaa 12 jäsentä uusnatsistisista ja äärimielipiteistä. Tunnetuin näistä oli Patrick Ehn, joka oli RD:n ryhmänjohtaja Länsi-Götanmaan maakuntahal- lituksessa.

Syy erottamiseen olivat yhteydet saksalaisen NDP:n ja muiden uusfasististen yhteisöjen kanssa sekä hänen toistuvat viittaukset uusfasistiseen ideologiaan. Puoluejohto totesi, että Ruotsidemokraatit eivät ole Ehnin poliittinen kotipaikka, ja hän ei sen vuoksi voi olla puolueen jäsen. (https://sverigedemokraterna.se/2013/03/19/grunderna-till-uteslutningen-av-pat- rik-ehn-goteborg/).

Toisessa erottamistapauksessa vuonna 2014 muodostettiin periaatteet yhteydenpidolle Kansallisdemokraattien kanssa, ja että sellaiseksi tunnistettava liike ei ollut yhteensopiva Ruotsidemokraattien jäsenyyden kanssa. Eräs puolueen jäsen oli kirjoittanut Nationall Idag ja Nya Tider -sanomalehtiin, jotka ovat lähellä Kansallisdemokraatteja. He olivat myös vaikuttaneet kokoukseen, jonka tunnistettu liike oli järjestänyt kirjallisuusseura Arktoksen kautta (https://sdkuriren.se/uppmarksamma- de-uteslutningar/).

Näiden kannanottojen myötä tuli selväksi, että kanssakäyminen äärijärjestöjen, kuten kansallissosialistinen Ruotsin Vastarintaliike ja äärioikeistolainen Kansallisdemokraatit (hajonnut vuonna 2014), kanssa ei sovi yhteen Ruotsidemokraattien jäsenyyden kanssa.

Sama koskee Pohjoismaista nuorisoa (Nordisk Ungdom), joka on vuonna 2009 perustettu antidemokraattinen, kansallismielinen nuorisoliike. Liike on aktiivinen ja on esim. hyökännyt pakolaisten asuntoihin ja Pride-festivaaleille.

Järjestöllä on ollut jopa yhteyksiä äärioikeistolaisiin ryhmiin Ukrainassa. Edustajia, joilla on ollut yhteyksiä Soldiers of Odiniin, on pyydetty lähtemään puolueesta (katso http://expressen.se/ nyheter/sd-namndeman-gar-med-soldiers-of-odin/)

Puoluejohdon pyrkimykset puhdistaa RD:n maine kiristi emopuolueen ja nuorisojärjestön välejä. Konfliktille oli monia syitä. Kritiikkiä emopuolueen ideologisesta  muokkaamisesta ja sosiaalikonservatismista pidettiin nationalistisen ajattelu- tavan heikentymisenä (Ruotsidemokraatit 2011b). RDN oli myös kriittinen nollatoleranssin soveltamisesta ja antoi tukensa erotetuille jäsenille. Konfliktissa oli kyse myös vallasta. Kun puolueen peruskirjaa muutettiin vuonna 2013, nuorisojärjestö menetti sille varatun paikan puoluejohdossa (Ruotsidemokraa- tit 2013d). RDN:n puoluejohto haastoi Gustav Kasselstrandin johdolla emopuolueen monin tavoin, joka puolestaan esti RD- N:n yhteydet Euroopan oikeistoradikaaleihin puolueisiin ja uusfasistisiksi tunnistettuihin liikkeisiin (https://sdkuriren.se/ kopplingen-mellan-identitarerna-och-sdu-ledningen/).

RD erotti huhtikuussa 2015 RDN:n puheenjohtaja Gustaf Kasselstrand ja varapuheenjohtaja William Hahnen, mutta he jatkoivat nuorisojärjestön tehtävissä sen vuoden 2015 kokoukseen saakka. (Svenska Dagbladet 27.4.2015). Kilpailu puheenjohtaja- paikasta käytiin nationalistisen siiven Jessica Olssonin ja RD:n puoluejohdon tukeman Tobias Anderssonin välillä. Puoluejohto erotti nuorisojärjestön, jolloin Jessica Olsson voitti puheenjoh- tajakisan ja sulki kaikki RD:hen yhdistetyt verkkosivut. Jessica Olsson ja useita muita RDN:n jäseniä erotettiin RD:stä. RDN on jatkanut toimintaansa nationalistisena nuorisojärjestönä, ja RD on perustanut uuden nuorisoliiton, Nuorruotsalaiset, joka on osa RD:tä. (http://sverigedemokratiskungdom.se). Lyhyesti sanottuna, Ruotsidemokraattien historialliset juuret ovat ääri- nationalismissa, ja muiden valtiopäiväpuolueiden eristäminen on asettanut paineita puoluejohdolle ottaa etäisyyttä sekä puoleen äärihistoriasta sekä nykyisistä ääri-ilmauksista puolueen sisällä. Tämä prosessi on aiheuttanut lukuisia erottamisia ja kasvaneen määrän konflikteja ideologisesti motivoituneiden ja valtapoliitti- sesti suuntautuneiden aktiivien välillä puoluejohtotasolle saakka.

Perussuomalaisten ”pehmeä” nationalismi ja maahanmuuttovastainen politiikka on radikalisoitunut vuoden 2007 jälkeen, jolloin puolueeseen tuli henkilöitä useista nationalistisista ryhmistä, kuten Suomen Sisu ja jotka perustivat verkkoon maahanmuuttokriittisiä ryhmiä, kuten Hommaforum (Jungar 2016) Tämän kehityksen myötä Perussuomalaisten yhteydet äärioikeistolaisten ja rasististen yhteisöjen kanssa ovattoteutuneet, mitä painotettiin puolueen päästyä eduskuntaan vuonna 2011 ja uudelleen, kun Perussuomalaiset pääsivät hallitukseen vuonna 2015. Mediassa on ollut esillä useita skandaaleja, joissa Perussuomalaisten edus- taja on antanut äärilausuntoja ja ollut tekemisissä ääriryhmien kanssa. Osa näistä tapauksista on johtanut jäsenten erottamiseen, mutta täysin luotettavaa tietoa näiden henkilöiden taustoista ja erottamisista ei ole. Yksi kansanedustaja on erotettu, ja noin 90 kunnanvaltuutettua on eronnut itse tai pakotettu lähtemään puolueesta vuoden 2012 jälkeen. Monet näistä konflikteista johtuvat henkilökohtaisista konflikteista ja puolueen sisäisistä valtataisteluista, mutta erottamisia on tehty myös sopimattomien ja ääripuheiden takia. (http://iltalehti.fi/uutiset/2016041721432355_uu.shtml)

2000-luvun loppua kohti eri nationalistisia ryhmiä edustavat henkilöt toivoivat suurempaa poliittista vaikutusvaltaa, ja kysymys oli, pitäisikö heidän perustaa oma puolue vai liittyä olemassa olevaan puolueeseen (Hannula 2011). Jälkimmäinen vaihtoehto valittiin ja Perussuomalaiset ja heidän puoluejohtajansa avasivat oven puolueeseen, jonka vaalimenestys oli siihen mennessä ollut vaisua. Tällä tavalla vahvasti maahanmuuttokriittiset ja tietyissä tapauksissa selvästi islamofobiset ryhmät saivat lainatun oikeutuksen olemassaololleen olemassa olevalta puolueelta. Näin ei olisi käynyt, jos he olisivat perustaneet uuden puolueen. Tämä tarkoittaa myös, että Perussuomalaisten uskottavuus ja olemassaolon oikeutus tulivat kyseenalaisiksi, mutta sillä ei ollut merkitystä, kun puolue sai kutsun hallitusneuvotteluihin vaalijytkyn jälkeen vuonna 2011.

Kolmasosalla 40 kansanedustajasta, jotka valittiin vuonna 2011 oli taustallaan Hommafoorum tai Suomen Sisu. Vuoden 2012 kunnallisvaalien yhteydessä nationalistinen osasto vahvisti läsnäoloaan vielä entisestään, ja sen jälkeen edustajat nationalistisesta siivestä ovat saaneet merkittäviä tehtäviä puolueorganisaatiosta (Jungar 2012). Maahanmuuttokriittisillä jäsenillä on ollut suuri merkitys Perussuomalaisten radikalisoitumisessa (Jungar 2016). Yksi esimerkki tästä oli Perussuomalaisten vaaliohjelma vuonna 2011, joka käsitteli maahanmuuttoa enemmän tai vähemmän kopioiden “Nuivaa Manifestiä, joka esitettiin kesällä 2010 esityksenä rajoittaa maahanmuuttoa.

Aktivistien ja edustajien yhteydet kansallismielisistä yhteisöistä eivät ainoastaan olleet vaikuttaneet puolueen politiikkaan, vaan myös sen viestintään. Rasistiset- ja ääripuheet ovat jatkuvia. Kansanedustajia on tuomittu vihapuheesta, ja puolueen jäsenillä on yhteyksiä äärioikeistolaisiin yhteisöihin.

Erona Ruotsidemokraatteihin on Perussuomalaisten puoluejohto ollut verrattain suvaitsevainen ja joissakin tapauksissa jopa anteeksiantava ääripuheista kiinni jääneitä edustajia kohtaan, ja kurinpidolliset toimenpiteet ovat olleet harvassa ja ne ovat olleet vaisuja. Yksi kansanedustaja on erotettu, ja joitakin on pakotettu jäähypenkille määräajaksi, ennen kuin paluu on ollut mahdollista. Erottamisista ja loikkauksista on vaikeaa saada luotettavaa tilastotietoa. Erottamisten syyt ovat olleet yhä enemmän konflikteja henkilö- ja valta-asemista kuin rasismista ja ääripuheista johtuvia.

Syyskuussa 2013 kansanedustaja James Hirvisaari sai jättää puolueen, koska hän oli kutsunut kansallissosialistisen henkilön eduskuntaan, ja ottanut yhteiskuvan hänen kanssaan istuntosalissa tehden natsitervehdyksen. Timo Soini kommentoi tapahtunutta ”että natsismin epäinhimillisyyttä ei voida hyväksyä eikä suvaita, ja että raja on ylitetty” (Yleisradio 14.10.2013). Tuolloin tehtiin selväksi periaate, jonka mukaisesti yhteydet kansallissosialisteihin eivät sopineet yhteen Perussuomalaisten jäsenyyden kanssa. Timo Soinin mukaan rangaistus seurasi aikaisempia varoituksia ”Häntä oli varoitettu, ja olemme yrittäneet ojentaa häntä kuin kuritonta lasta perheessä. Olemme ensin yrittäneet ohjata häntä oikeaan. Nyt seuraa rangaistus ” (Yleisradio 4.10.2013). Hirvisaari tuomittiin joulukuussa viharikoksesta hänen rasistisista puheistaan muslimeita kohtaan ja hän sai 25 päiväsakkoa, muttei seuraamuksia puolueelta.

Sitä vastoin kansanedustajat, jotka on tuomittu tai asetettu syytteeseen kansanryhmää vastaan ovat saaneet jäädä puolueeseen ja heille on annettu määräaikaisia sanktioita. Jussi Halla-aho, jota voidaan pitää nationalistisen ryhmän johtajana, tuomittiin 60:een päiväsakkoon vihapuheista kesäkuussa 2012. Tuomio koski yhtä Halla-ahon blogikirjoitusta, jossa hän vertasi islamia pedofiliaan. Jussi Halla-aho piti islaminvastaista blogia Scripta (Kirjoituksia uppoavasta lännestä, http://halla-aho.com/scripta/) ja hänellä oli yhteyksiä kansainvälisiin islaminvastaisiin yhteisöihin. Halla-aho sanoi, että tuomio ilmaisi yksittäisen tuomarin henkilökohtaisia mielipiteitä. Hän joutui jättämään valiokunnan puheenjohtajuuden, mutta sai jatkaa muuta eduskuntatyötään.

Syyskuussa 2011 Halla-aho pakotettiin kahdeksi viikoksi jäähylle Perussuomalaisten eduskuntaryhmästä, koska hän sanoi, että EU:n vaatimuksia Kreikalle taloustukipaketin vastineeksi vastaan protestoivien rauhoittamiseksi tarvitaan sotilaallista väliintuloa.

Huhtikuussa 2011 tuore Perussuomalaisten kansanedustaja Teuvo Hakkarainen peräänkuulutti Helsingin Sanomien haastattelussa hylättyjen turvapaikanhakijoiden nopeampaa käännyttämistä käyttäen rasistisia ilmauksia ja imitoiden rukoilevaa muslimia. Hän sai kritiikkiä karkeasta toiminnastaan ja mietti ”miksei hän voi puhua asioista sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat”? Hän piti kokouksen puoluejohtaja Timo Soinin kanssa, joka kehotti häntä hillitsemään kielenkäyttöään (Helsingin Sano- mat 29.4.2011). Haastattelun voi katsoa englanniksi tekstitettynä osoitteesta (http://youtube.com/watch?v=LMMakFNTbB4).

Syksyllä 2016 oli kolme johtavaa Perussuomalaista saanut syytteen islamia koskevista vihapuheista, Teuvo Hakkarainen mukaan lukien, taas. Kansanedustaja tuomittiin tammikuussa 2017 kahteenkymmeneen päiväsakkoon puheista Facebookissa, jonka mukaan ”kaikki muslimit eivät ole terroristeja, mutta kaikki terroristit ovat muslimeja”. Hän jopa vaati, että kaikki muslimit pitäisi poistaa Suomesta ja muslimien maahanmuuttoa pitäisi rajoittaa. Nuorisojärjestön Sebastian Tynkkynen sai myös syytteen vihapuheista ja uskonnonvapauden rikkomisesta marraskuussa 2016 Facebook-päivityksestään, jossa hän vaati, että kunniakulttuureista tulevat muslimit pitäisi karkottaa ennen kuin he saavat oleskeluluvan (Suomenmaa 2016-11-15 PS-Nuorten Tynkkyselle syytteet islamikirjoituksista). Tynkkynen tuomittiin tästä päiväsakkoihin tammikuussa 2017. Myös Terhi Kiemunki, Perussuomalaisten kansanedustajan assistentti, on saanut syytteen ja tuomittu islamofobisista vihapuheista joulukuussa 2016.

uoluejohtaja Timo Soini on skandaaleiden ja vihapuheiden yhteydessä ottanut yleensä puolesta puhuvan asenteen. Hän on selitellyt skandaaleita puutteellisella kokemuksella ja sanoo, että kaikki voivat pyytää ja saada anteeksi (Jungar 2016). Lisäten: ”Väität sä että olen rasisti?” Vuonna 2014 Timo Soimi vastaa Perussuomalaisten omalla Youtube-kanavalla, Juutuubissa, puolueeseen kohdistettuihin rasistiväitteisiin, että syytteiden tarkoitus on pelotella rasismiväitteillä. Alun perin rasismi on määritelty rodun, ihonvärin tai muun henkilöön perustuvaan syrjintään, tai toisaalta, että rasismi on muiden pelkoa. Paljon käsitellään myös sitä, mitä rasismi ei ole. Perussuomalaisten puoluejohtaja sanoo, että ”heti syytetään rasistiksi, jos kritisoidaan epäonnistunutta maahanmuuttopolitiikkaa. Se ei ole oikein”. Soinin mukaan tällainen kritiikki on mielipiderasismia ja kaksoismoraalia, koska poliittisia epäonnistumisia on pystyttävä kritisoimaan poliittisessa ympäristössä. (30.10.2014). Selkeän rasisminvastaisen kannanoton ja puolueessa tapahtuneiden tapausten sijaan hän väitti, että kritiikki annetaan mielipiderasismin muodossa. (Ilman että tämä kehittyi eteenpäin). (https://youtu.be/7FJ94ECaNTo).

Hän on jopa joissakin kansanedustajia koskevissa tapauksissa delegoinut toimenpiteistä päättämisen eduskuntaryhmälle ja sen ryhmänjohtajalle. Kun uusi Perussuomalaisten eduskuntaryhmä koottiin vaalijytkyn jälkeen vuonna 2011, se antoi nopeasti julkilausuman, jossa puolue sanoutui irti kaikista syrjimisen muodoista, rasismista ja väkivallasta. (Perussuomalainen eduskuntaryhmä 25.2.2011). Julkilausuma oli kieltämättä vastaus median tekemiin tutkimuksiin puolueesta ja siinä painotettiin, että kaikki syrjintä – riippumatta siitä, oliko kyseessä vähemmistön vai enemmistön syrjintä – oli sietämätöntä. Kyseessä ei ole syrjintä, jos korostetaan SEKÄ vähemmistöjen että enemmistöjen oikeuksia. Jos puhutaan oikeistopopulististen puolueiden vähemmistöoikeuksista, sitä pidetään niiden syrjintänä enemmistöväestöön nähden. Eduskuntaryhmä totesi, että tämä oli vastannut kaikkiin median edustajien ja muiden poliittisten ryhmien kysymyksiin puolueen mielipiteestä rasismia kohtaan, ja haastoi muita puolueita allekirjoittamaan tämän lausunnon ja ryhtyä toimenpiteisiin näitä periaatteita rikkovia jäseniä kohtaan. Aivan kuten Odysseus sitoi itsensä veneeseen, jottei hän joutuisi laulavien seireenien lumoamaksi, Perussuomalaiset rajoittivat omaa – ja muiden – liikkumatilaa. Mutta ennen kaikkea julkilausuma oli ennemminkin kritiikkiä kuin kannanotto, mikä on sopivaa käyttäytymistä ja mikä ei.

Perussuomalaiset ovat eri yhteyksissä ilmaisseet epävakautensa kansanryhmien vastaista vihaa koskevan lainsäädännön käsittelyssä, mikä voi olla yksi syy siihen, miksei puolue ole ottanut selkeästi kantaa tuomittujen tai syytteen saaneiden kansanedustajien käsittelyssä. Kahta erilaista argumenttia on käytetty. Ensinnäkin, lakia käytetään yksipuolisesti vähemmistöjen rikkomuksissa, eikä silloin, kun ”enemmistökansa” altistetaan vihapuheelle, eli kun heitä ahdistellaan kielensä, kulttuurinsa tai muun henkilöön kohdistuvan syyn perusteella. Toiseksi, lainsäädäntö rikkoo perustuslaillista sananvapautta.

Samalla kun Halla-aho tuomittiin vihapuheista, Perussuomalaisten eduskuntaryhmä tilasi muistion vihapuheista. Eduskuntaryhmän lakiasiantuntija Erkki Havanssi toimitti muistion (19.9.2011) Vihapuhe ja rikoslaki – mikä “puhe” on rangaistavaa ja mikä ei?” (http://perussuomalaiset.fi/ajankohtaista/?issue=1019). Tekstissä kuvaillaan suomalaista asiaa koskevaa lainsäädäntöä, mutta sen äänensävy oli ironinen ja skeptinen lainsäädäntöä kohtaan, jota kuvailtiin sananvapautta rajoittavaksi. Johdannossa esitettiin, että ”vihapuhe” ei ollut juridinen termi, vaan median keksintö, joka oli johdettu englannista ja ruotsista (”hatprat”). Toinen tiettyjen Perussuomalaisryhmien keskuudessa esiintyvä väite on, että lainsäädäntö tunnistaa vain vähemmistöjen syrjinnän, ei enemmistöjen (eli Suomen kansan). Väitteessä korostetaan, että vaikka lainsäädäntö pyrkii suojelemaan vähemmistöjä, sitä voidaan käyttää myös enemmistön suojeluun. Kolmannessa ja viimeisessä osassa selvennetään ilmaisuja, joiden käyttämistä pitäisi välttää: neekeri, ”ählämi”, ryssä ja ”hurri”. Kritiikkiä vihapuhelainsäädännön rikkomisesta pidetään hyväksyttynä, vaikka Timo Soini sanoi niinkin myöhään kuin heinäkuussa 20015, ettei hän voi hyväksyä vihapuhetta. (Sisuradio 7.8.2015) https://sveriges- radio.se/sida/gruppsida.aspx?programid=185&grupp=23477&ar- tikel=6227564). Sitä paitsi useat johtavat Perussuomalaiset olivat puhuneet kriittisin sanakääntein vihapuhelainsäädännöstä, ja puolueen kurinpidolliset toimet tuomittuja jäseniä kohtaan olivat olleet maltillisia. Perussuomalaisten nuorisojärjestö PS-Nuoret ja sen puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen on todennut toistuvasti, että vihapuhelainsäädäntö on hylättävä niiltä osin, kun se on ristiriidassa sananvapauden kanssa. (Uusi Suomi 21.7.2016 PS-nuoret vaatii laista pois pykälää kiihottamisesta kansanryhmää vastaan http://iltalehti.fi/uutiset/2016072121938666_uu.sht- ml). Perussuomalainen ajatushautomo Suomen Perusta antoi julkilausuman, jonka mukaan vihapuhelainsäädäntö syyllistää suomalaisia ja estää kriittisen keskustelun maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta. Tämä jätettiin Oikeusministeriölle ehdotuksena demokraattisesta uudistusohjelmasta. ”Vihapuheen” vastustamisen taustalla on varmasti kaunis ajatus eri etnisten ja uskonnollisten ryhmien harmonisesta yhteiselosta, mutta se ei tosiasiassa ratkaise monikulttuurisuuden tuomia ongelmia, vaan ainoastaan syyllistää suomalaisia ja vaientaa kriittistä keskustelua maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta. (Suomen Perusta http://suomenperusta.fi/ajatus/demokratiapoliittinen-ohjelma-ii/ 2016-11-07).

Pohjoismaisten populistipuolueiden matkat epäluotettavasta ja hallituskelvottomasta marginaaliasemasta oikeutetuiksi ja koalitiovalmiiksi puolueiksi ovat näyttäneet erilaisilta. Tässä kappaleessa analysoidaan, mitä populistipuolueet ovat tehneet rikkoakseen eristäytyneisyytensä ja kuinka vakiintuneet puolueet ovat muuttaneet oikeistopopulistisia puolueita koskevia strategioitaan ulossulkevista mukaan ottaviksi?

Perussuomalaiset: Hallitususkottava puolue

Perussuomalaisten hallituskelpoisuutta ei kyseenalaistettu heidän päästessä eduskuntaan vuonna 2011. Päin vastoin, puolueen, joka viisinkertaisti kannatuksensa ja joka menestyi vaaleissa parhaiten kaikista puolueista, odotettiin osallistuvan hallitusneuvotteluihin, ja jos hallitusohjelmasta päästäisiin sopuun, odotettiin jopa ottavan paikan hallituksessa kansan tahdon mukaisesti. Puolueen olemassaolon oikeutus oli peräisin emopuolue SMP:n osallistumisesta hallitukseen 1983 ja 1990 välillä. Huolimatta Perussuomalaisten radikalisoitumisesta yhä vahvempine EU- ja maahanmuuttokritiikkeineen, se ei ollutvaikuttanut vakiintuneiden puolueiden näkemykseen puolueesta. (Jungar 2016). Puolueen maahanmuuttokriittinen politiikka ei ollut este Perussuomalaisten hallitustyölle vuonna 2011, vaan puolueen EU- ja ennen kaikkea eurokriittiset mielipiteet. Perussuomalaiset luopuivat euro-exit-mielipiteestään vuonna 2013 tavoitteenaan tasoittaatietä hallituspaikalle vuoden 2015 vaalien jälkeen (Jungar 2016).

Vuoden 2011 vaalien jälkeen Perussuomalaisille tarjottiin hallituspaikkaa. Puolueen äänestäjät odottivat, että puolue ottaisi hallitusvastuun vastaan. 80 prosenttia äänestäjistä toivoi, että puolue ottaisi hallituspaikan ja muuttaisi Suomen ”kivettyneen” puoluejärjestelmän. (Borg 2012: 201). Puolueen jäsenet ja uudet kansanedustajat suhtautuivat myönteisesti hallitusvastuuseen, mutta puoluejohtaja Timo Soini oli merkittävästi skeptisempi. Hän kantoi huolta, että EU-politiikassa tehtävät kompromissit aiheuttaisivat paljon vahinkoa uudelleen saavutetulle kannatukselle. Osallistuminen hallitukseen on tuonut mukanaan vastuunkantoa taloudellisista tukipaketeista kriisiytyneille euromaille: Kreikalle ja Portugalille.

Tukipaketit olivat Perussuomalaisten ensisijainen maalitaulu vuoden 2011 vaaleissa. Hallitusvastuun ottaminen olisi ollut myös riskialtista, koska monet valitut kansanedustajat olivat kokemattomia ja puolueorganisaatio oli kasvanut.

Täten puoluehallitus priorisoi kannatuksen kasvattamisen ja puolueorganisaation vakauttamisen hallitustyön ohi. Vuonna 2015 oli Perussuomalaisten aika ottaa hallitusvastuuta yhdessä Keskus- tan ja Kokoomuksen kanssa. Puolue sai neljä ministerinsalkkua neljästätoista. PuoluejohtajaTimo Soinista tuli ulkoministeri, Jussi Niinistöstä puolustusministeri, Jari Lindströmistä oikeus- ja työvoimaministeri ja Hanna Mäntylästä sosiaali- ja terveysministeri. Vaalikampanjan aikana Soini oli sanonut, että hallitustyö Sosiaalidemokraattien ja Keskustan kanssa olisi mieluinen vaihtoehto, (Suomen Kuvalehti 28-06-2013) koska sellaisessa hallituksessa olisi ollut vähemmän kompromissien tarvetta sosiopoliittisessa konfliktiulottuvuudessa.

Kolmen viikon hallitusneuvotteluiden jälkeen puolueen keskusjärjestö – puoluejohto, puolueen valtuutetut ja eduskuntaryhmä – hyväksyi hallitusohjelman ja päätti hallitusvastuun ottamisesta.

Perussuomalaisten pitkän ajan tavoite päästä hallitukseen oli toteutuneet, mutta he joutuivat maksamaan sen erittäin nopeasti pudonneena kannatuksena. Hallitukseen osallistumiseen jälkeen Perussuomalaisten kannatus putosi vuodessa noin 10 prosenttia verratessa vuoden 2015 eduskuntavaalien 17 prosentin tulokseen (Helsingin Sanomat 18.11.2016). Vuoden 2017 alussa Perussuomalaisilla oli 9,1 prosentin tuki (Helsingin Sanomat 18.2.2017 http://hs.fi/kotimaa/art-2000005093983.html). Hallitusvastuu on sisältänyt sen, etteivät Perussuomalaiset ole pystyneet pitämään 2015 vaalikampanjassa antamiaan lupauksia: 1) Ei taloudellisia tukipaketteja Kreikalle 2) Ei leikkauksia hyvinvointiin ja 3) Maahanmuuton vähentäminen. Kevään ja kesän 2015 aikana eurokriisi paheni, ja EU teki päätöksen Kreikan taloudellisen tukemisen uudistamisesta. Uusi hallitus hyväksyi tämän. Hallitus on tehnyt leikkauksia hyvinvointiin ja yhdessä eskaloituneen pakolaiskriisin kanssa Suomeen on saapunut enemmän pakolaisia kuin koskaan aikaisemmin. Kompromissit ja liitoksistaan nariseva kannatus on aiheuttanut myös puolueen sisäisiä konflikteja. Lukuisat valtuutetut sekä ennen kaikkea Perussuomalaisten nuorisojärjestön puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen haluaa, että puolueen pitäisi kutsua koolle kriisikokous puolueen hallituspaikasta, jos hallituspolitiikka poikkeaa hallitusohjelmasta – erityisesti tukipaketin ja maahanmuuttopolitiikan osalta. (Hallitustaivalta arvostelleet ulos perussuomalaisten puoluehallituksesta Helsingin Sanomat http:// yle.fi/uutiset/3-8741068 13.2.2016). Puoluejohtaja Timo Soini osoitti tässä tilanteessa sitkeyttä. Puolueen johtoa kritisoineet puoluehallituksen jäsenet eivät saaneet uudelleen luottamusta ja Soini totesi, että puolue tarvitsee edustajia, jotka eivät luovuta, kun tulee lunta tupaan.

Perussuomalaisten heikko kunnallisvaalitulos 2017 osoitti puolueen selvän äänestäjäkadon. Puolue sai 8,8 prosenttia äänistä, mikä oli takaisku Perussuomalaisten vuoden 2012 kunnallisvaalitulokselle. Perussuomalaisten kannatus kunnallisvaaleissa oli heikompaa kuin eduskuntavaaleissa. Tällä on myös paljon tekemistä ehdokasvalintojen kanssa. Perussuomalaisilla oli vaikeuksia saada sellaisia ehdokkaita kunnallisvaaleihin, jotka puolueen hallitusaseman lisäksi olisivat voineet vaikuttaa kannatukseen. Tähän taustaan peilaten Perussuomalaisten uuden puoluejohdon on kerättävä voimansa vuoden 2019 eduskuntavaaleihin päästäkseen edes lähelle edellisten eduskuntavaalien tulosta.

Norjalaisesta Edistyspuolueesta tuli hallituspuolue 40 vuotta sen perustamisen jälkeen vuonna 2013, jolloin heidät kutsuttiin osallistumaan keskusta-oikeistohallitukseen, jonka johdossa oli Höyre. Huolimatta siitä, että puolueella oli ollut edustajia parlamentissa ja se oli toiminut keskusta-oikeistohallituksen tukipuolueena 2001–2005, sitä pidettiin hallituskelpoisena puolueena konservatiiviselle Höyre-puolueelle vasta vuonna 2009. Edistyspuoluetta voidaan kuvailla tukipuolueena keskusta-oikeistohallituksille kahdella aikakaudella, eli 1997-1998 sekä 2001-2005, kun puolue äänesti useista budjettialoitteista vastineena parlamentaarisista asemista. (Jupskås 2016:178-179). Keskusta-vasemmistopuolueet voittivat vuoden 2009 parlamenttivaalit ja muodostivat hallituksen, mutta vuonna 2013 Edistyspuolue ei päässyt hallitukseen, kun keskusta-oikeistopuolueet saivat valtaosan edustajapaikoista. Hallituksen muodostaminen oli vaikeaa. Höyre ja Ed muodistivat vähemmistöhallituksen omalla hallitusohjelmalla, ja kahden tukipuolueen – sosiaalili- beraalisen Vasemmiston ja Kristillisen kansanpuolueen – kanssa solmittiin erityissopimukset. Aikaisemmin hallituskelvottomana pidetyn Edistyspuolueen mukaantulo vaati mielipidemuutoksia muilta puolueilta hallituspohjassa. Höyre oli vuoden aikana näyttänyt vihreää valoa hallitusyhteistyölle Edistyspuolueen kanssa, eikä puoluejohto esittänyt suurempaa vastarintaa, kun esitys Edistyspuolueen kutsumisesta hallitukseen ilmoitettiin. (Jupskås 2013). Syy siihen, että Kristillinen puolue (KrF) ja liberaali puolue (V) jäivät syrjään täysipainoisesta hallituskokoonpanosta, oli mielipide-erot, ja heidän jäsenet suhtautuivat kriittisesti yhteistyöhön Edistyspuolueen kanssa. Niinkin myöhään kuin 2009 ilmoitti silloinen liberaalien puoluejohtaja Lars Sponheim, että hänelle pitäisi antaa tukea ja että liberaalinpuolueenpitäisi osallistua hallituksen muodostamiseen Ed:n rinnalla. Puoluejohtajan vaihdon jälkeen vuonna 2010 puolueen linja kuitenkin muuttui puoluekokouksessa, kun äänestettiin tuen antamisesta hallitukselle, jossa Ed oli mukana vuoden parlamenttivaalien jälkeen. Enemmistö Kristillisen kansanpuolueen äänestäjistä vastusti yhteistyötä Ed:n kanssa huolimatta siitä, että puoluekokous oli tehnyt päätöksen tukea hallitusta, jossa Ed oli mukana. Puolue ennusti tuolloin seuraamuksia sekä kannatuksen että poliittisten myönnytysten osalta ja päätti jäädä tukipuolueeksi hallitukseen osallistumisen sijaan.

Pitkä lähtömatka

Ed oli valmistautunut hallitustyöhön jo pidemmän ajan valmistelemalla politiikkaansa, keskittämällä organisaatiotaan ja toimimalla parlamentissa kunnioittavammin ja sovittelevammin. (Jupskås 2016). Hallitustyöskentely sisälsi myös poliittisia myönnytyksiä. Puolue ei saanut kuuluvuutta vaatimuksistaan rajoitetummasta maahanmuuttopolitiikasta, ja hallitus keskittyi ennemminkin integraatioon kuin maahanmuuttoon. (Jupskås 2016). Ed ei menestynyt myöskään vaatimuksissaan saada öljyvaroja hyvinvoinnin ja ennen kaikkea vanhusten hyvinvoinnin rahoittamiseen. Näillä kompromisseilla oli tietenkin negatiivisia vaikutuksia puolueen kannatukseen, eikä voida kieltää, etteikö identiteetin muutos maahanmuuttoa vastustavasta puolueesta hallituspuolueeksi olisi vaikuttanut äänestäjiin. Hallitukseen osallistuminen on tuonut puolueelle myös lisää jäseniä, mutta kannatukseen se on vaikuttanut negatiivisesti, ja puolue on myös menettänyt jäseniä. Joka seitsemäs jäsen jätti puolueen vuonna 2014. Ed:n kannatus on heitellyt silminnähtävästi hallitustyön aloittamisen jälkeen, ja se on heitellyt jaksoittain vaalituloksen mukana, mutta nykyisin kannatus on noin 13 prosentissa, eli noin neljä prosenttiyksikköä vähemmän kuin vuoden 2013 vaalituloksissa. (http://aardal.info/siste12.pdf 28.11.2016).

Syy siihen, että Ed on pystynyt saamaan takaisin osan hallitustyön heikentämää kannatusta, on se, että puolue piti pakolaiskriisin aikaan poliittista ohjelmaansa voimakkaasti esillä värikkään ja kiistellyn maahanmuutto- ja integraatioministeri Sylvi Listhaugin välityksellä. Norja oli vastaanottanut vähemmän turvapaikanhakijoita, ja kysymykset vähennetystä taloudelli- sesta tuesta Norjaan saapuville pakolaisille sekä integraatio- ja sopeuttamisvaatimukset norjalaisiin arvoihin: demokratiaan, vapauteen ja tasa-arvoon, olivat tulleet tärkeiksi. (SVT 4.12.2016 http://svt.se/nyheter/utrikes/borgerlig-tveksamhet-mot-frems-krittspartiet-i-norsk-regering). Ed on saanut hyvin pidettyä kysymyksensä elävinä hallituksessa ja joissakin asioissa se on pystynyt osoittamaan konkreettisia tuloksia omasta vaikutuksestaan. Keskusteluiden äänensävy on myös koventunut, esim. Listhaug on todennut, että ”Norjaan tulevien on sopeuduttava arvomaailmaamme.” Syömme täällä porsasta, juomme alkoholia ja näytämme kasvomme. Norjaan tulevien on noudatettava arvojamme, lakejamme ja sääntöjämme.” (NRK 18.10.2016 https://nrk.no/norge/erna-solberg-ville-ikke-ha-ansatt-en-med-nikab-1.13184508).

Jopa Höyreä edustava pääministeri Erna Solberg on puhunut, että on maahanmuuttajan omalla vastuulla sopeutua norjalaiseen kulttuuriin ja työelämän arvoihin mm. toteamalla, että ”Et voi saada täältä töitä, jos käytät niqabia” (NRK 18.10.2016). Ed:lle hallitustyö ei ole ollut yhtä tuskallinen kokemus kannatuksellisesti kuin Perussuomalaisille. Tämä selittyy sillä, että puolue on pystynyt osoittamaan, että se on pystynyt vaikuttamaan politiikkaan ja hallitukseen maahanmuutto- ja integraatioasioissa. Lisäksi pakolaistilanne on luonut mahdollisuuksia pitää maahanmuuttokysymys elävänä poliittisessa keskustelussa. Kevättalven 2017 aikana Edistyspuolueen kannatus on heikentynyt edelleen, mikä osoittaa liikehdintää puolueen äänestäjien keskuudessa.

Tanskan Kansapuolueen (TK) irtaantuminen tanskalaisesta Edistyspuolueesta vuonna 1995 johtui erimielisyyksistä puolueen perustavanlaatuisissa tavoitteissa. Edistyspuolueen maine oli vastuuton, heikosti organisoitu ja henkilökeskeinen, jolla oli vain vähän uskottavuutta muiden poliittisten puolueiden silmissä. Pia Kjaersgaardin prioriteetti puoluejohtajana oli saada poliittista vaikutusvaltaa, ja tähän tarkoitukseen luotiin keskitetty puolue, jonka puoluejohdolla pystyi hallitsemaan puoluetta ja pitämään sellaiset jäsenet kurissa, jotka vahingoittivat puolueen uskottavuutta omilla toimillaan. Alun perin TK sijoitti itsensä parlamentaarisen konsensuksen ulkopuolelle äänestämällä sosiaalidemokraattisen puolueen vuosibudjettia vastaan, mutta ennen parlamenttivaaleja 1998 ja 2001 Tanskan Kansanpuolue selvensi, että se tukisi keskusta-oikeistohallitusta (Christensen Jakob 2011). Tanskan parlamenttikäytännön mukaisesti kaikki puolueet kannattavat hallituksen budjettia, mikä selittyy tanskalaisten laajalla kokemuksella vähemmistöhallituksista.

Liberaalipuolue Vasemmisto ei antanut TK:lle minkäänlaista huomiota vuoteen 1998 saakka eikä käsitellyt TK:n kanssa maahanmuuttopolitiikkaa, mutta tilanne muuttui vuoden 2001 vaalien jälkeen, jolloin Vasemmisto saavutti TK:n edustajan avulla parlamentaarisen enemmistön. (Juul Christensen 2016). Nämä kaksi puoluetta sopivat keskenään vuoden 2002 valtion budjetista, ja tämän jälkeen ne ovat tehneet virallisempaa yhteistyötä. ”Hallituksen koalitiosopimuksen käytänteet sisälsivät TK:n tukea vastineena tuesta muissa aiheissa, kuten lainsäädännöllisillä ja valtion budjetillisilla ratkaisuilla saavutetut maahanmuuttokysymysten ratkaisut ja ottamalla puolue mukaan hallituksen esittämän lainsäädännön valmistelun varhaisessa vaiheessa” (Christiansen & Pedersen 2014). EU-politiikkaa ei käsitelty TK:n EU-kriittisen asenteen vuoksi, ja Vasemmisto teki sen vuoksi EU-politiikkaa muiden puolueiden kanssa.

TK vaikutti politiikkaan ja sitä pidettiin järjestelmää  tukevana toimijana parlamentaristisen yhteistyönsä ansiosta. Pia Kjaersgaardin pitkäkatseiset yhteistyötavoitteet eivät sisältäneet yksinomaan politiikkaan vaikuttamista, vaan tulla tunnetuksi tavallisena yhteistyökykyisenä ja hallituskelpoisena puolueena. (Juul Christensen 2016). Tukipuolueena TK:lla oli suuri vaikutus Tanskan maahanmuutto- ja integraatiopolitiikkaan ilman että sen tarvitsisi ottaa kokonaisvastuuta. Näin ollen puolueen kannatus kasvoi. (Meret, 2011)Se oli ristiriidassa aikaisempien oletusten kanssa, joiden mukaan oikeistopopulististen puolueiden kannatus kärsii hallitusvastuusta (Heinisch 2003).

Jo vuonna 2002 Pia Kjaersgaard totesi, että edusti eu- rooppalaista avantgardea selkeällä maahanmuuton haasteisiin vastaavalla politiikallaan, ja esimerkkinä siitä, että oikeistopopulistinen puolue voi vaikuttaa parlamentaarisesti (Jung- ar 2012). Muutkin kuin keskusta-oikeistopuolueet muuttivat mielipidettään TK:sta. Vuonna 1999 sosiaalidemokraattinen pääministeri ilmoitti, ettei TK:sta tule koskaan sisäsiistiä ja salonkikelpoista puoluetta, mutta vuonna 2006 sosiaalide- mokraatit valmistautuivat tekemään yhteistyötä TK:n kanssa yksittäisissä kysymyksissä, joista puolueilla oli samanlaiset näkemykset. TK:ta pidettiin oikeistopopulististen ja oikeis- toradikaalien puolueiden roolimallina.

Erityisesti Ruotsidemokraatit ovat ottaneet paljon mallia tanskalaisen sisarpuolueensa toimintamalleista ja strategioista saadakseen enemmän hyväksyntää, ja hollantilainen Vapauspuo- lue konsultoi TK:ta, kuinka se pystyisi parhaiten käyttämään tiennäyttäjän asemaansa Alankomaiden parlamentissa 2010– 2012. Puolue valitsi tukipuolueen roolin vuosina 2001–2011.

Huolimatta siitä, että TK oli ääni- ja edustajamäärältään vuoden 2015 vaalien suurin porvaripuolue, se halusi silti pysyä oppositiossa, ja liberaaliin Vasemmiston puoluejohtaja Lars Lökke muodosti vähemmistöhallituksen. TK:ta pidettiin nyt hallitususkottavana puolueena, ja enemmistö äänestäjistä odotti, että puolue aloittaisi nyt täysivaltaisena kumppanina hallituksessa. Mielipidemittauksessa ennen vaaleja 70 prosenttia TK:n äänestäjistä ja 55 prosenttia kaikista äänestäjistä tuki TK:n hallituspaikkaa. (Juul Christensen 2016). Kysymys hallitukseen osallistumisesta myös jakoi puoluetta. 49 prosenttia tuki puoluejohdon päätöstä pysyä oppositiossa. (Berlingske Tidende 11.7.2015 “Kuilu TK:n äänestäjien välillä: Pitäisikö Thulesen Dahlin mennä hallitukseen?”). Puoluejohtaja Kristian Thulesen Dahl ilmoitti, että hän ”ymmärtää heitä, joiden mielestä meidän pitäisi osallistua hallitukseen, koska he uskovat, että sillä tavalla pystyy vaikuttamaan politiikkaan. Ei kuitenkaan voida automaattisesti sanoa, että vaikutusvalta hallituksessa on suurempi kuin oppositiossa” (Ibidem). Thulesel Dahlin mukaan TK olisi hallituksessa panttivanki, jonka pitäisi puolustella Vasemmiston politiikkaa ja joutua saman perinteikkään uhan alaiseksi kuin vasemmistopuolue VPT, jonka kannatus romahti otettuaan vastaan hallitusvastuun vasemmistohallituksessa 2011–2015. Vähemmistöhallitusten parlamentaarinen tilanne, jossa niiden pitää hakea tukea parlamentista saadakseen politiikkansa läpi, tarjoaa TK:lle mahdollisuuden vaikuttaa politiikkaan oppositiosta.  TK myöntää avoimesti, että muiden puolueiden kokemukset, joiden kannatus on laskenut hallitustyön myötä, on vaikuttanut puolueen hallitusstrategiaan. (Juul Christensen 2016). Ei ole epätodennäköistä, että TK:n hallitusvastuustrategia muodos- tettiin aikaisin, kun puoluejohtaja esitteli neuvottelukelvottomia mielipiteitä julkisesta sektorista, maahanmuutosta, rikoksista ja EU:sta. Hän ei edes odottanut, että muut puolueet hyväksyisivät TK:n vaatimukset. (Ibidem). Puoluejohtaja kuvaili TK:n strategiaa metaforisesti sanomalla, että olemalla vapaa kuin lintu on tehokkaampi tapa vaikuttaa politiikkaan kuin olla vangittuna hallitushäkkiin. (Politiken 31.5.2015 “Vapaa lintu allekirjoitti vastuuvapautuksen”). Hallituksen muodostamisen yhteydessä 2016, kun Vasemmisto muodosti vähemmistöhallituksen Liberaaliallianssin (LA) ja Konservatiivien (K) kanssa, TK sai itselleen tasapainottajan roolin. Sillä kertaa Tanskan Kansanpuolue ei saanut kutsua hallitusneuvotteluun.

Puoluejohtaja Kristian Thulesen Dahl ilmoitti strategian vaihdosta kesällä 2016: TK osallistuisi mielellään hallitukseen seuraavien parlamenttivaalien jälkeen, jos se saisi 20 prosentin kannatuksen. Hän viittasi, että puolueen äänestäjät halusivat nähdä puolueen hallituksessa voidakseen vaikuttaa paremmin ”Takamaillamme on monia, jotka haluaisivat mielellään nähdä meillä enemmän vaikutusvaltaa. Ja haluan todellakin käyttää sitä polttoaineena omalle moottorillemme, koska se on selvä kannanotto sen puolesta, että haluamme saada itsemme selvemmin esille. Olen siitä varma.” (Jyllandsposten 18.6.2016.) http://jyllands-posten.dk/politik/ECE8778262/maaling-dfvael-gere-vil-i-regering/. 80 prosenttia TK:n äänestäjistä haluavat nähdä TK:n ottavan hallitusvastuuta, ja he ehdottavat yhteistyötä ennemmin vasemmiston kuin oikeiston kanssa. Lähes puolet puolueen kannattajista ehdottavat hallitukseen osallistumista sosiaalidemokraattien kanssa, kun taas 36 prosenttia näkee konservatiivisen Vasemmiston mieluisaksi yhteistyökumppaniksi (Berlingske 16.2.2017 https://b.dk/politiko/df-vaelgere-vil-helle-re-i-regering-med-mette-frederiksen-end-lars-loekke). TK:n ja Tanskan sosiaalidemokraattien välinen lähentyminen on ottanut uuden askeleen puoluejohtaja Mette Fredriksenenin avattua oven lähemmälle yhteistyölle TK:n kanssa helmikuussa 2017 (DN 16.2.2017 http://dn.se/nyheter/varlden/danska-socialdemokra- terna-oppnar-dorren-for-dansk-folkeparti/).

Mette Fredriksen kertoo tanskalaisen aikakauslehden haastattelussa, että hänellä ja Kristian Thulesen Dahlilla on paljon yhteistä. Molemmat odottavat lähempää yhteistyötä, ja vaikkei hallitustyöstä puhuta ääneen, sen mahdollisuutta ei suljeta pois. TK:n puoluejohto painottaa, että yhteistyö sosiaalidemokraat- tien kanssa parantui sen jälkeen, kun Fredriksen valittiin puoluejohtajaksi.

Tämä sosiaalidemokraattisen puolueen takinkäännös, jonka puoluejohtaja ilmoitti vuonna 1999, ettei TK:sta tule koskaan sisäsiistiä, antoi TK:lle strategisesti oikein suotuisan parlamen- taarisen aseman, jossa se pystyy työskentelemään sekä oikeiston että vasemmiston kanssa, mikä on luonnollisesti entistä parempi neuvotteluasema. TK:n ja sosiaalidemokraattien lähentyminen on ainutlaatuista eurooppalaisessa kontekstissa, koska oikeistoradikaalit puolueet ovat tähän saakka tehneet yhteistyötä oikeiston kanssa. Kannattaakin kysyä, onko Tanska tässäkin asiassa mahdollinen tulevaisuuden tien näyttäjä?

TK:n ja Tanskan sosiaalidemokraattien tuella Tanskan keskusta-oikeistohallitus on virtaviivaistanut maahanmuuttopolitiikkaa pakolaiskriisin vanavedessä. He ovat muun muassa vaatineet maahanmuuttajien parempaa omavaraisuutta ja kansalaiskoetta kansalaisuuden saamiseksi. (SVD 2015-10-05 https://svd.se/danmark-hojer-krav-pa-medborgarskap-lyfter-ribban#). Useat tanskalaiset puolueet – sekä oikeistosta että vasemmistosta– ovat TK:n kannatuksen kasvun myötä omaksuneet maahanmuuttokriittisemmän politiikan, mikä heijastuu yleispolitiikkaan. Esimerkiksi, pakolaiskriisin aikana Tanskan viranomaiset ilmoittivat libanonilaisissa sanomalehdissä turvapaikanhakijoiden määrän rajoittamisesta (DN 2017-02-06 http://dn.se/kultur-noje/darfor-drommer-varlden-om-den-danska-trivseln/.)

Toinen esimerkki tämän tyyppisestä signaalipolitiikasta on julkilausuma, jonka Tanskan kansanedustajat äänestivät läpi helmikuussa 2017, ja jossa määriteltiin tanskalaisuus. Tämä julkilausuma oli Tanskan Kansanpuolueen aloite, ja siinä tehtiin rajanveto ”tanskalaisten” ja ”maahanmuuttajien” välillä siten, että jos et ole syntynyt Tanskassa tai edes vanhempasi eivät ole syntyneet Tanskassa, niin sinä et ole tanskalainen. SVT 16.2.2017 http://svt.se/nyheter/utrikes/folketinget-barn-till-invandrare-inte-danskar). Keskusta-oikeistohallitus äänesti julkilausuman puolesta, jolla ei ollut juridisia seuraamuksia, ja sai vastaansa ankaraa kritiikkiä.

Tanskan Kansanpuolueen maahanmuuttokriittinen ohjelma oli jättänyt jälkensä sekä viralliseen politiikkaan että poliittiseen keskusteluun sopeutumalla asteittain ennen kaikkea keskusta-oikeistopuolueiden riveissä, mutta jopa sosiaalidemokraattien keskuudessa.

Vakiintuneiden puolueiden maahanmuuttokritiikin li- beralisoituminen tarjosi RD:lle yksinoikeuden edustaa maahanmuuttokriittistä politiikkaa. Lisäksi nähtiin odotettuja vaikutuksia eristäytyneiden puolueiden kannatuksen vähentymisenä, kun RD oli saanut sananvallan, eli se oli ainoa ja uskottavin maahanmuuttokriittinen puolue kasvavalle äänestäjäryhmälle, joille maahanmuuttokysymys oli kynnyskysymys puoluetta valitessa. Valtiotieteellisissä tutkimuksissa ei myöskään ole voitu todistaa eristäytyneiden oikeistoradikaalipuolueiden radikalisoitumista, mutta yhteistyökelpoisina pidetyt puolueet ovat todistetusti maltillistuneet Ruotsidemokraatteihin verrattuna. RD:n eristäytyneisyys on vaikuttanut puolueen maltillistumiseen sekä ideologisesti että äärilausuntoihin ja -liikkeisiin suhtautumisena, kuten raportissa aiemmin esitetään. RD:n eristäytyneisyys ei ole rajoittunut vaalimenestykseen. Päin vastoin, jotkut uskovat, että RD:n viljelemä marttyrismi on voinut vaikuttaa muiden puolueiden suhtautumiseen menestystä kohtaan, Oikeistopopulististen puolueiden hallituskelpoisuus on yleensä kyseenalaistettu niiden äärimielipiteidensä takia nationalismia ja maahanmuuttoa koskien. Näin myös RD:n tapauksessa (katso Ivarsflaten 2006; van Spanje & van der Brug 2007). Puolueen demokraattinen uskottavuus on asetettu kyseenalaiseksi jopa sen historiallisilta juuriltaan rasistisissa ja uusnatsistisissa liikkeissä. (Ivarsflaten 2006; van Spanje & van der Brug 2007). Eristäytymisstrategia on tasoittanut tietä menestykselle, ja sillä on ollut myös RD:tä maltillistava vaikutus.

Ruotsidemokraattien johto yrittää rikkoa eristäytymisen eri tavoin ja tehdä puolueesta yhteistyö- ja hallituskelpoisen. Puoluejohdon tavoite saavuttaa tiennäyttäjän asema vuoden 2014 eduskuntavaalien jälkeen saavutettiin, kun kannatus ja edustajien lukumäärä tuplaantui. Kummallakaan kahdesta poliittisesta ryhmittymästä ei ollut omaa enemmistöä, ei Alliansenilla eikä punavihreillä. Jos ryhmittymien välille ei synny yhteisymmärrystä, voivat Ruotsidemokraatit päättää, saako hallituksen vai opposition vaihtoehto enemmistön. Näin jo kävikin, kun Ruotsin tuore punaviherhallitus esitteli budjettinsa vaalien jälkeen 2014. RD:n lähtökohta oli Ruotsin eduskunnan käytäntö, jonka mukaan jokainen puolue tai ryhmä äänestää omaa budjettiehdotusta ja antoi siten äänensä opposition ehdotukselle, mikä tarkoitti, että hallituksen oli tällöin toimittava Allianssin budjetin mukaisesti (lisää tästä edempänä).

Mahdollisuus, jossa RD oli saamassa tämän strategisen aseman huomattiin edellisellä vaalikaudella, ja jotta RD:n eristyneisyys pystyttäisiin säilyttämään, Allianssi oli ilmoittanut ennen vaaleja, etteivät he aikoisi vastustaa ja äänestää hallitusta vastaan, jos sillä olisi enemmistö valtiopäiväedustajapaikoista. Punavihreä hallitus koostui sosiaalidemokraateista ja vihreistä, ja Vasemmistopuolue tuki sitä. Punavihreä hallitus voitiin muodostaa, koska Ruotsissa on käytössä niin sanottu negatiivinen parlamentarismi, jossa enemmistöllä ei ole tapana äänestää hallitusta vastaan. Budjettiäänestyksestä – jossa hallitus tarvitsee enemmistön tuen – tuli suuri loukkaus, jossa RD toimi aikaisem- pien käytänteiden vastaisesti, ja oman budjettinsa äänestämisen sijaan se antoi äänensä opposition budjettiehdotukselle, mikä tarkoitti, että hallituksen budjettiesitys kaatui. Kun pääministeri Stefan Löfven ei saanut tukea hallituksen budjetille, hän ilmoitti uusien vaalien pitämisestä. Kysymys kaikkien huulilla oli, että muuttaisivatko uusintavaalit parlamentaarista asemaa jollain tavalla, ja hallituksen ja opposition välillä käytiin tiiviitä neuvotteluita (ilman RD:tä).

Uudet vaalit vältettiin niin sanotulla joulukuun sopimuksella, joka tarkoitti, että hallitusvalta annettiin suurimmalle poliittiselle ryhmälle ja että vähemmistöhallitus saa budjettinsa läpi valtiopäivillä siten, että oppositio pidättäytyy äänestämisestä. Sopimuksen mukaan tämä uusi käytäntö olisi voimassa vuoteen 2022 saakka, mutta jo vuoden kuluttua osa kristillisdemokraateista äänesti sopimuksen vastaisesti, joka kaatui. Keskustelut hallituspohjasta vuoden 2018 vaalien jälkeen ovat kiihtyneet siten, että voisiko Allianssi ajatella ottavansa hal- litusvastuun RD:n suoran tuen avulla. Allianssipuolueiden puoluejohtajat torjuivat kaikki Ruotsidemokraattien pyynnöt ottaa hallitusvastuu RD:n tuella eikä vähiten, jos se sisältäisi yhteistyötä tukipuolueena toimivan RD:n kanssa. Kunnallistasolla Allianssi on päässyt kunnanhallituksiin RD:n tuella, mm. Gävlessä, jossa sosiaalidemokraatit ovat hallinneet kuntaa lähes sata vuotta.

Tuki ei ole neuvoteltua eikä neuvotteluja tulekaan, mutta kysymys on pitkällä aikavälillä se, onko RD valmistautunut antamaan tukensa pystymättä vaikuttaa kunnolla politiikkaan. Erityisesti Maltillisten mutta jopa Kristillisdemokraattien sisältä on sen jälkeen löytynyt sisäisiä voimia, joiden mielestä eristäytyneisyys pitäisi rikkoa, mutta puoluejohtajat ovat asen- noituneet siihen kielteisesti huomioiden Ruotsidemokraattien ääritaustat, radikaalin maahanmuuttopolitiikan ja myrskyisän puolueorganisaation erottamisineen ja konflikteineen. Tammikuussa maltillisten puoluejohtaja Anna Kinberg Batra yllätti sekä oman valtiopäiväryhmänsä että kollegansa Allianssissa ilmoittamalla, että hän pystyisi sanoutumaan irti hallituksen budjetista RD:n tuella 19.1.2017 (http://svt.se/nyheter/inri-kes/m-beredd-lagga-gemensam-alliansbudget).

Maltillisen puoluejohtajan takinkääntö, jonka mukaan Maltilliset olisivat avoimia keskustelulle RD:n kanssa valtiopäivillä sekä sopimuksille valtiopäivien valiokunnissa kohtasi vas- tustusta erityisesti kahdelta Allianssipuolueelta eli Keskustalta ja Liberaaleilta, joille Maltillisten uudesta suhtautumisesta RD:tä kohtaan ilmoitettiin myöhään (Dagens Nyheter 30.1.2017 http://dn.se/nyheter/sverige/darfor-tvarvande-kinberg-batra-om-sd/?-forceScript=1&variantType=large).

Tulkinnat Kinberg Batran lausunnosta keskustelunav- auksesta RD:n kanssa olivat moninaisia, koska hän oli samalla kieltäytynyt hallitusyhteistyöstä RD:n kanssa ja suosinut allianssihallitusta. RD:llä on määräysvaltaiset äärijuuret. Sen vuoksi RD ei ole hallituskelpoinen puolue, aivan kuin ei Vasemmistopuoluekaan. Sen vuoksi haluan johtaa allianssipuoluetta (Sydsvenskan 2017-01-30 http://sydsvenskan.se/2017-01-30/anna-kinberg-batra-sa-ska-dialogen-mellan-m-och-sd-ga-till). Maltilliset eivät myöskään halunneet tehdä kompromissia SD:n pakolaiskysymyksistä, ulkopolitiikasta eikä vastuukysymyksistä, vaan ainoastaan yksittäisistä asiakysymyksistä, kuten melusta ja liikenteestä.

Jimmy Åkesson toivotti pelinavauksen tervetulleeksi ja toisti olevansa valmis tukemaan porvaribudjettia, jos hallitus omaksuisi Maltillisten maahanmuuttopolitiikan (Dagens Nyheter 19.1.2017 http://dn.se/nyheter/sverige/akesson-sd-anna-kinberg-batra-oppnar-for-att-lamna-alliansen/). Åkesson tarkoitti lisäksi, että Allianssin pitäisi hajota ja ehdotti, että RD voisi liittyä Maltillisten ja Kristillisdemokraattien ryhmään. Samalla hän oli epäröi yhteistyötä Keskustan kanssa, jonka maahanmuuttopolitiikka oli liberaalimpaa.

Anna Kinberg Batra ei saanut kritiikkiä ainoastaan Allianssipuolueilta, vaan myös sisäpuolelta. Monet Maltilliset olivat erittäin epäröiviä avaamaan ovea Ruotsidemokraateille ja osoittivat sormellaan Reinfeldtin muotoilemaa parlamentaarisista eristäytymistä etsien samalla yhteistyötä puoluekartan keskeltä ja ryhmien välillä.

Äänestäjät tuomitsivat tämän tiukasti, ja Maltillisten kan- natus on romahtanut kevään 2017 aikana. Puolue on menettänyt joka neljännen äänestäjän vaalien jälkeen ja saavuttanut kaikkien aikojen heikoimman kannatuksen 17,6 prosentilla mielipide- mittauksissa maaliskuussa 2017 samalla kun luottamus Anna Kinberg Batraa kohtaan on ennätysmatala (Aftonbladet 16.3.2017 http://aftonbladet.se/nyheter/samhalle/a/PQmze/ny-motgang- for-akb-rasar-i-ny-matning). Maltillisten mielipiteet RD:stä ovat jakautuneet: Useat tutkimukset ovat osoittaneet, että suurin osa puolueen äänestäjistä on sitä mieltä, että Maltilliset voivat tehdä yhteistyötä RD:n kanssa yksittäisissä asiakysymyksissä: Enemmän kuin joka seitsemäs Maltillisten äänestäjä ja lähes joka kahdeksas kristillisdemokraattien äänestäjä on sitä mieltä, että heidän puolueensa voivat tehdä yhteistyötä RD:n kanssa (SVD 24.1.2017 https://svd.se/sifo-m-valjares-stod-for-sd-samarbete-okar). Keskustan ja Liberaalien kannattajat ovat kielteisellä kannalla: Heistä 34 ja 46 prosenttia voi ajatella yhteistyötä yksittäisissä asiapoliittisissa kysymyksissä. Anna Kinberg Batra on kahden polarisoituneen siiven puristuksessa puolueen sisällä.

Esimerkiksi Maltillisten kannattajat ja edustajat RD:lle vahvoissa kunnissa, esimerkiksi Skånen alueella kannattavat RD:n lähentymistä ja ovat jo aikaisemmin peräänkuuluttaneet lähentymistä, kun taas liberaali siipi haluaa säilyttää eristäytymisen.

Huolimatta RD:n eristäytyneestä tilasta puolue on onnistunut vaikuttamaan ruotsalaisen parlamentarismin lisäksi jopa poliittiseen vuoropuheluun ja päätöksentekoon. Fredrik Reinfeldtin puheen jälkeen sydäntemme avaamisesta kesällä ennen 2014 valtiopäivävaaleja oli tilanne muuttunut dramaattisesti. Heti vaalien jälkeen ja RD:n tuplattuaan kannatuksensa nähtiin mielipidemuutoksia perheitä yhdistävästä maahanmuutosta ja kerjäämisestä, koska vuoden 2015 pakolaiskriisi oli muuttanut maailmaa merkittävästi. Punavihreä hallitus sulki rajat ja aloitti passintarkastukset. Pysyvät oleskeluluvat korvattiin tilapäisillä, perheiden yhdistämiskriteerejä tiukennettiin ym. Jopa Allianssipuolueet, Keskustaa lukuun ottamatta ottivat maahanmuuttoa rajoittavamman kannan. Lyhyesti sanottuna, hallituksen ja opposition politiikka oli lähentynyt RD:n mielipiteitä. Puolueet olivat jopa tuulettaneet kysymyksiä ruotsalaisuudesta, ruotsalaisesta identiteetistä ja kulttuurista ja pelanneet siten RD:n pussiin. Tällainen mukautuminen RD:n retoriikkaan ja politiikkaan – vaikka hallituksen rajoittavampaa maahanmuut- topolitiikkaa motivoikin tarveharkinta – ei ole vetänyt mattoa RD:n kannatuksen alta, vaan mielipidemittausten mukaan puolueen kannatus kasvaa.

Maaliskuussa 2017 tehdyn mielipidemittauksen mukaan SD oli toiseksi suurin puolue 19,2 prosentin kannatuksella, kun taas Maltillisten kannatus oli 18,2 prosenttia (SVT 23.3.2017 http://svt.se/nyheter/inrikes/sd-nast-storsta-partiet-i-ny-matning). 26,7 prosenttia tuki sosiaalidemokraatteja. Toiveena oli, että vanhojen puolueiden maahanmuuttopolitiikkaan kriittisesti suhtautuvat äänestäjät palaisivat puolueiden ottaessa maahanmuuttokriittisemmän kannan. Tämä ei kuitenkaan toteutunut. Päin vastoin, RD nähtiin maahanmuuttokriittisten äänestäjien keskuudessa uskottavimpana puolueena tässä kysymyksessä, eli sillä oli ns. asiajohtajan asema.

Muiden puolueiden mielipidemuutokset maahanmuuttopolitiikkaa kohtaan ovat mahdollisesti antaneet RD:lle suuremman oikeutuksen asiaan, jota puolue on pitänyt esillä poliittisessa keskustelussa. Näin ollen ei voida lainkaan ennustaa, mitä vuoden 2018 vaalien jälkeen tapahtuu. RD:n eristäytyneisyys on rikottu ja Maltilliset ovat avanneet neuvotteluyhteyden RD:n kanssa. Hallitusovi on kuitenkin suljettu, myös tukipuolueena. Voidaan kysyä, antaisiko RD pitkällä tähtäimellä tukensa porvarihallitukselle saamatta vaikuttaa maahanmuutto- ja integraatiopolitiikkaan, ja kuinka realistinen on Anna Kinberg Batran ajatus yhteystyöstä kysymyksissä, jotka sulkevat pois RD:n ydinpolitiikan?

Tämä raportti on kartoittanut Pohjoismaiden oikeistopopulististen puolueiden tietä poliittisesta marginaalista poliittiselle keskikentälle. Pohjoismaiden oikeistopopulistiset puolueet ovat olleet olemassa jo kauan pohjoismaisessa puoluejärjestelmässä, mutta ne ovat menestyneet vaaleissa ja parlamentaarisessa järjestelmässä vasta viimeisten kymmenen vuoden aikana.

Raportin eri osista voidaan muodostaa seuraavat yhteenvetoväitteet.

Populismi on yhdistetty lyhytikäisiin puolueisiin ja kansanliikkeisiin, jotka ovat saaneet poliittisiin laitoksiin kriittisesti suhtautuvat äänestäjät liikkeelle suurten yhteiskunnallisten muutosten ja kriisien aikana.

Tällaisia protestipuolueita on pidetty ohimenevinä poliittisina ilmiöinä, jotka ovat riippuvaisia vahvasta ja karismaattisesta johtajuudesta, joka vetoaa protestiäänestäjiin. Pohjoismaiden populistiset puolueet ovat olleet aluksi korostetusti mielipahapuolueita, jotka ovat painottaneet vastustavaa retoriikkaa, joka on  saanut liikkeelle ”unohdetun” ja ”tavallisen” kansan.

Vastoin odotuksia, pohjoismainen populismi on osoit- tanut epätyypillistä elinvoimaa, joka on yhdistynyt niiden ideologiseen ja strategiseen mukautumiskykyynsä. Ohuen populistisen ideologian kameleonttinen vastustavaa retoriikkaa koskeva luonne, joka voidaan osoittaa erilaisia eliittiryhmiä: poliitikkoja, byrokraatteja, medioita, finanssieliittiä ja kulttuurilaitoksia kohtaan – ja jossa jopa kansa voi omaksua erilaisia ilmentymiä kansana, äänestäjinä ja ”kadunmiehinä”, on ollut etu.

Tähän saakka pohjoismaiset populistipuolueet – pohjois- maisen mallin mukaisesti – ovat perustettu jäseniin perustuviksi kansallisiksi puolueiksi. Tämä on ollut edellytys puolueiden elinkelpoisuudelle jopa vaalimenestyksen jäätyä heikoksi.

Pohjoismaiset populistipuolueet ovat olleet olemassa poliittisessa järjestelmässä jo pitkään, ja ovat tulleet jäädäkseen ennustettavissa olevan tulevaisuuden ajaksi.

Yleisessä keskustelussa kuullaan usein, että populismin sanoma on ainutlaatuinen ja aiheeseen sidottu ja etteivät populistipuolueet ole vertailukelpoisia.

Perussuomalaiset, joiden juuret ovat suomalaisessa populismissa, ”vennamolaisuudessa”, on täysin erilainen, kuin Edistyspuolueen talousliberaali politiikka tai Ruotsidemokraattien nationalismi.

Tällaiset argumentit ovat olleet yleisiä, kun vakiintuneiden puolueiden edustajat selittävät ulkomaalaiselle lehdistölle, miksi he tekevät yhteistyötä vahvasti maahanmuuttokriittisten populistipuolueiden kanssa, jotka hyväksyvät rasistiset lausunnot.

Puolueiden historiallisia juuria käytetään oikeutuksena lähes kaikenlaisille syytöksille. Järjestelmälliset vertailut puolueiden ideologiasta ja retoriikasta näyttäytyvät lähes samanlaisina puolueiden välillä.

Puolueiden yhä tiiviimmät kansainväliset yhteydet ja viittaukset toisiinsa merkitsee, että ne näkevät myös itse keskinäistä poliittista sukulaisuutta.  Pohjoismaisilla  populistipuolueilla on erilaiset juuret agraaripopulismissa, veroprotesteissa ja äärinationalismissa.

Nykyisin ne ovat lähentyneet toisiaan ja muodostaneet yhtenäisen puolueperheen. Puolueet yhdistelevät maahanmuutto- ja EU-kriittisiä näkemyksiä sosiaalikonservatiiveihin ajatuksiin. Sosioekonominen vasemmisto-oikeistoskaalalla puolueet sijoittuvat keskusta-asemiin julkisesti rahoitetun hyvinvoinnin tukemisessa ja verovarojen uudelleenjaossa. Samalla ne suojelevat pienyrittäjyyttä. Puolueen maahanmuuttokritiikki perustuu sekä nationalistisiin että taloudellisiin ajatuksiin.

Maahanmuutto, monikulttuurisuus ja vähemmistöjen oikeuksien tunnustaminen uhkaavat ajatusta etnisesti tai kielellisesti yhtenäisestä kansasta ja sen kulttuurillisesta perinnöstä. Kuten myös muut eurooppalaiset oikeistopopulistiset puolueet, niin myös pohjoismaiset populistiset puolueet näkevät islamin vieraana kulttuurina, jonka arvot eivät sovi yhteen demokraattisten arvojen ja pohjoismaiden yhteiskunta-arvojen kanssa.

Hyvinvointisovinismi, mikä tarkoittaa, että maahanmuutto on uhka julkiselle hyvinvoinnille ja että sen pitäisi olla ensisijaisesti ”oman” kansan käytettävissä kuvailee oikeistopopulististen puolueiden hyvinvointipolitiikkaa.

Pohjoismaisen puoluejärjestelmän dimensionaalisuus ja monimuotoisuus on kasvanut oikeistopopulististen puolueiden menestyksen myötä. Sosioekonominen vasemmisto-oikeisto-konfliktiulottuvuus on ollut dominoivaa pohjoismaisessa politiikassa vakiintuneiden puolueiden politiikkaa, äänestyskäyttäytymistä ja hallitusten muodostamista koskien.

Valtion, markkinoiden ja yksilöiden välinen, eli talouden, verojen, työllisyyden ja hyvinvoinnin suhde luonnehtii pohjoismaiden poliittisen järjestelmän keskeisiä kysymyksiä.

Puolueet ovat esittäneet äänestäjille erilaisia näkemyksiä, joissa nämä poliittiset arvot törmäävät. Äänestäjät ovat ymmärtäneet politiikkaa ja tehneet puoluevalintoja tässä sosioekonomisessa vasemmisto-oikeisto-ulottuvuudessa.

Hallitusten muodostaminen Pohjoismaissa voi olla – eräitä Suomen ylisuuria hallituskoalitioita lukuun ottamatta – raken- tunut puolueiden sosioekonomisen yhteisymmärryksen varaan. Oikeistopopulistisissa puolueissa arvopoliittisesta vasemmisto-oikeisto-konfliktiulottuvuudesta on tullut merkityksellisempi pohjoismaisessa politiikassa. Pohjoismaisten puolueiden poliittiset keskustelut käsittelevät enenevässä määrin maahanmuuttoa, identiteettiä, kulttuuria sekä perinteitä ja kansallisia arvoja.

Oikeistopopulististen puolueiden menestyksen myötä arvopoliittisen konfliktiulottuvuuden polarisoituminen on kasvanut ennen kaikkea vihreiden ja vasemmistopuolueiden keskuudessa ja jossakin määrin myös liberaalipuolueiden keskuudessa. Tämä luo vastakkainasettelua kosmopoliittisuutta, ekologisuutta, tasa-arvoa ja vähemmistöoikeuksia (kielelliset, kulttuurilliset ja seksuaaliset) koskevissa mielipiteissä.

Poliittinen kilpailu on muuttunut, ja vakiintuneet puolueet ovat olleet pakotettuja katsomaan asioita uudella tavalla ja otta- maan kantaa näihin kysymyksiin, jotka joissakin tapauksissa ovat aiheuttaneet mukautumista – ennen kaikkea oikeistopuolueiden osalta – oikeistopopulististen puolueiden retoriikkaan.

Erilaiset ja yhteen nivoutuneet muutosprosessit, kuten globalisoituminen ja syventynyt eurooppalainen integraatio ovat tarjonneet tilaa uusille poliittisille toimijoille saada liikkeelle sellaisia äänestäjiä, jotka eivät ole tunteneet uusliberaalia talouspolitiikkaa omakseen, josta esimerkkinä toimivat eurooppalaisten markkinoiden integraatio ja europrojektit.

Nämä äänestäjät eivät ole halunneet avata rajoja vapaille tuotanto-olosuhteille ja maahanmuutolle.

Sen lisäksi, että vakiintuneet puolueet oikealta ja vasemmal- ta ovat lähestyneet toisiaan tässä sosioekonomisessa ulottuvuudessa, puoluekartalla on avautunut markkinarako myös uusille puolueille.

Populistipuolueet ovat täyttäneet tämän markkinaraon onnistuneesti omalla politiikallaan. Voi olla hieman paradoksaalista, että arvopoliittiset tai sosiokulttuuriset kysymykset kansallisesta identiteetistä ja arvoista klassisen sosioekonomi- sen vasemmisto-oikeistopolitiikan sijaan ovat saaneet eturivin paikan, ja osaltaan myös dominoivan merkityksen poliittisissa prosesseissa suurten sosioekonomisten muutosten seurauksena. Sosiaalidemokraattisten puolueiden heikentyminen Euroopassa on ollut näkyvämpää kuin Pohjoismaissa tähän mennessä, on seuraus oikeistopopulististen puolueiden menestyksekkäästä maahanmuuttokriittisten ja arvokonservatististen työntekijöiden liikkeelle saamisesta.

Oikeistopopulististen puolueiden historiallinen tausta on ollut merkityksellistä heidän suhtautumisessaan äärinationalistisiin ilmauksiin ja liikeisiin. Norjassa, Tanskassa ja Ruotsissa oikeistoradikaalit puolueet ovat pyrkineet saamaan oikeutetun puolueen aseman – retorisesti joka tapauksessa – ottamalla etäisyyttä pidemmälle äärimmäisyyksiin menevistä ilmaisuista. Perussuomalaiset ovat sen sijaan osoittaneet suvaitsevampaa asennetta kansanedustajien ja puolueen jäsenten mielipiteisiin ja yhteyksiin.

Perussuomalaisten tausta agraaripopulistisena puolueena ja siten hallituspuolueeksi kelpuutettuna on kohtuullinen selitys eroavaisuuksille oikeistopopulististen puolueiden välillä puoluejohtajien erilaisia asennoitumisia vertaillessa. Suomessa Perussuomalaisten hallitukseen pääsy seurasi pakolaiskriisiä, jolloin myös perustettiin useita maahanmuuttokriittisiä liikkeitä ja verkostoja. Useat niistä ovat aloittaneet järjestäytyneesti maahanmuuttokriittisiä manifesteja, jotka ovat joskus olleet myös väkivaltaisia.

Muissa Pohjoismaissa, erityisesti Ruotsissa, vakiintuneiden puolueiden asennoituminen on ollut kriittisempää sekä oikeistopopulististen puolueiden ääri-ideologioita että rasistisia puheita kohtaan, mikä on pakottanut puoluejohtajia ottamaan etäisyyttä ja puhdistamaan rivejään, jotta ne nähtäisiin oikeutettuina ja yhteistyökykyisinä puolueina. Suomi poikkeaa tästäkin monin tavoin.

Siitäkin huolimatta, että Perussuomalaisilla on kansanedustajia, joita on tuomittu vihapuheista saamatta merkittävämpiä sanktioita, ja että johtavat edustajat ovat tehneet syvästi rasistisia ulostuloja, ei tällä ole ollut merkitystä puolueen hallituspaikan saavuttamiselle. Eivät myöskään toistuneet Perussuomalaisten johtajien läpikäymät skandaalit, joita ääri- ja epädemokraattiset ryhmittymät ovat ympäröineet, ole aiheuttaneet laajempaa puoluepoliittista keskustelua demokraattisten normien rajoista. Perusuomalaisten historiallisiin juuriin viitataan usein puhuttaessa Perussuomalaisten radikalisoitumisesta, mutta viimeisten kymmenen vuoden aikana sillä ei ole ollut merkitystä vakiintuneiden puolueiden suhtautumisessa Perussuomalaisiin. Johtuuko se voimakkaasta käytännönläheisestä poliittisesta perinteestä – ja samoin heikosta liberaalista keskustelusta – joka on vaikuttanut suomalaiseen poliittiseen keskusteluun demokraattisista arvoista, ja jossa itsensä puolustaminen on verrattain heikkoa ja epädemokraattisuuden hyväksyminen vahvempaa? Sananvapaus on vahvaa Pohjoismaissa eikä ehdotuksia äärijärjestöjen ja -puheiden kieltämisestä (kansanryhmiin kohdistuvia uhkia lukuun ottamatta) olla juurikaa kuultu ehdotuksia. Sen sijaan puoluepoliittinen keskustelu näiden puolueiden demokraattisesta uskottavuudesta on vaihdellut. Hieman karrikoidusti voidaan sanoa, että sananvapauden varjeleminen Suomessa on luonut ehdottoman vapauden sanoa mitä haluaa.

Eristämisstrategia, jota on käytetty RD:tä vastaan ei ole hidastanut puolueen kannatuksen kasvua vaaleissa, vaan puolue on käyttänyt tehokkaasti hyväkseen hylkiöpuolueen asemaansa vastustavassa retoriikassaan. Puolue on esittänyt marttyyria muiden, vakiintuneiden puolueiden joukossa. Eristäytymisen ansiosta RD:llä on ollut asiajohtajuus maahanmuuttokysymyksessä, jossa puolue on pystynyt esittäytymään ainoana maahanmuuttokriittisenä vaihtoehtona, kun vakiintuneiden puolueiden eristämisstrategia on kahlinnut ne esittämään maahanmuuttokriittisempiä lausuntoja tulematta muiden puolueiden tai median syyttämäksi ruotsidemokraattiseen politiikkaan mukautumisesta. RD:n tuki yleisissä mielipiteissä on jatkanut kasvuaan, vaikka hallitus ja useat oppositiopuolueet antoivat lausuntoja maahanmuutto- ja pakolaispolitiikasta syksyllä 2015. Vakiintuneet puolueet eivät ole hidastaneet tällä suunnanvaihdoksella RD:n kasvua, vaan ne ovat jopa antaneet lisää oikeutusta RD:n radikaalille maahanmuuttopolitiikalle. Eristäminen on aiheuttanut jopa RD:n maltillistumista, koska se on ollut edellytys sille, että puoluetta pidettäisiin oikeutettuna ja yhteistyökykyisenä, mutta eristäminen ei ole hidastanut vaan se on ollut jopa edellytys RD:n vaalimenestykselle. Maltillisten suunnanmuutoksen myötä tammikuussa 2017 on RD:n eristäytyminen löystynyt, kun Maltilliset ilmoittivat harkitsevansa yhteistyötä RD:n kanssa yksittäisissä asiakysymyksissä ja tukevansa sen osallistumista sosiaalidemokraattiseen hallitustyöhön. Toisaalta Maltilliset sulkevat hallitusyhteistyömahdollisuuden. Reaktiot ovat olleet voimakkaita, ja Maltilliset ovat menettäneet kannatusta mielipidemittauksissa ulostulon jälkeen. Puolue on jakautunut voimakkaasti kahtia suhtautumisessaan RD:hen. Voidaankin kysyä, murtuuko Ruotsidemokraattien eristäytyminen vuoden 2018 eduskuntavaalien jälkeen?

Aardal, Bernt (2016): Hjemmeside

www.aardal.info / www.uio.no/valgforskning, (Accessed 2016-06- 14).

Arter, David: ”Black faces in the blond crowd: Populist racialism in Scandinavia.” Parliamentary Affairs 45.3 (1992): 357-372.

Arter, D. (2010): The Breakthrough ofAnother West European Populist Radical Right Party? The Case of the True Finns. Government and Opposition 45(04): 484–504.

Art, D. (2011): Inside the radical right: The development of anti-immig- rant parties in Western Europe. Cambridge University Press.

Backlund, A, (2016): ”Isolation and Policy Co-optation: The Path Dependency of the Swedish Cordon Sanitaire”. Paper presented at the annual conference of the Swedish Political Scence Association (SWEPSA) in Visby, October 19-21, 2016.

Bakker, R., Jolly, S. & Polk, J. (2012): Complexity in the European party space: Exploring dimensionality with experts. European Union Politics 13(2): 219–245.

Bakker, R., Vries, C.D., Edwards, E., Hooghe, L., Jolly, S., Marks, G., … Vachudova, M.A. (2012): Measuring party positions in Europe: The Chapel Hill expert survey trend file, 1999-2010. Party Politics. Retrieved from http://ppq.sagepub.com/cgi/doi/10.1177/1354068812462931 Bengtsson, Åsa, et al: The Nordic voter: myths of exceptionalism. ECPR Press, 2013.

Benoit, K. & Laver, M. (2006): Party policy in modern democracies.

Taylor & Francis.

Berglund, S. & Lindström, U. (1978): The Scandinavian party system(s): a comparative study. Lund: Studentlitteratur.

Bergmann, E. (2015): Populism in Iceland: Has the Progressive party turned populist?. Icelandic Review of Politics and Administration. 11(1):33-54

Bjørklund, T. & Bergh, J. (2005): Innvandrerne i lokalpolitikken. En suksesshistorie? In J. Saglie & T. Bjørklund (eds.), Lokalvalg og lokalt folkestyre. Gyldendal Akademisk.

Loxbo, Karl, and Niklas Bolin: ”Party organizational development and the electoral performance of the radical right: exploring the role of local candidates in the breakthrough elections of the Sweden democrats 2002–2014.”

Journal of Elections, Public Opinion and Parties 26.2 (2016): 170- 190.

Canovan, M. (1999): “Trust the People! Populism and the two faces of democracy” in Political Studies 47(1): .2-16.

Converse, P.E. & Dupeux, G. (1962): Politicization of the Electorate in France and the United States.

Public Opinion Quarterly 26(1): 1–23.

Christiansen, F. J. and Pedersen, R. B. (2012): The Impact of the European Union on Coalition Formation in a Minority System: The Case of Denmark.

Scandinavian Political Studies, 35: 179–197.

Dansk Folkeparti. (2002): Principprogram [Program of principles]. De Lange, S.L. (2007): ANew Winning Formula?The Programmatic Appeal of the Radical Right. Party Politics 13(4): 411–435.

Demker, Marie, and Lars Svåsand: Partiernas århundrade. Fempar- timodellens uppgång och fall i Norge och Sverige. Santerus förlag, 2005.

Demker, M (2012): Positiv attityd till invandring trots mobilise- ring av invandringsmotstånd i Lennart Weibull, Henrik Oscarsson & Annika Bergström (red) I framtidens skugga. Göteborgs universitet: SOM-institutet

Downs, W.M. (2001). Pariahs in their midst: Belgian and Norwegian parties react to extremist threats. West European Politics 24(3): 23–42. Erlingsson, G.Ó.,Vernby, K. & Öhrvall, R. (2014): The single-iss- ue party thesis and the Sweden Democrats.Acta Politica 49(2): 196–216. Financial Times (17-6-2015): ’Sick Finland ready for austerity med- icine, says Alexander Stubb’. http://www.ft.com/intl/cms/s/0/fb55b4f2-14fc-11e5-9509-

00144feabdc0.html#axzz3dmlUxjqc accessed 21-6-2015. Flanagan, S.C. & Lee,A.R. (2003): The New Politics, Culture Wars, and theAuthoritarian-Libertarian Value Change inAdvanced Industrial Democracies. Comparative Political Studies 36(3): 235–270.

Fremskrittspartiet. (2009): Fremmskrittspartiets prinsipper 2009-

2013 [The Progress Party’s principles 2009-2013].

Fryklund, B. & Peterson, T. (1981): Populism och missnöjespartier i Norden: studier av småborgerlig klassaktivitet. Lund: Lund University. Geys, B., Heyndels, B. & Vermeir, J. (2006): Explaining the formation of minimal coalitions: Anti-system parties and anti-pact rules. European Journal of Political Research 45(6): 957–984.

Heinisch, Reinhard: ”Success in opposition–failure in government: explaining the performance of right-wing populist parties in public office.” West European Politics 26.3 (2003): 91-130.

Hooghe, L., Marks, G. & Wilson, C.J. (2002): Does Left/Right Structure Party Positions on European Integration? Comparative Po- litical Studies 35(8): 965–989.

Ivarsflaten, E. (2006): Reputational shields:Why most anti-immigrant parties failed in Western Europe, 1980-2005.

Presented at theAnnual Meeting of theAmerican Political Science Association, Philadelphia.

Jagers, J., & Walgrave, S. (2007): Populism as political communi- cation style: An empirical study of political parties’ discourse in Belgium. European Journal of Political Research 46(3), 319–345

Jungar, A.-C. & Jupskås, A.R. (2011): Centre-Authoritarian Po- pulists in the Nordic Countries: ANew Party Family?

Presented at theTriennial congress of the Nordic Political Science Association (NoPSA) in Vasa, Finland 9-12 August 2011.

Jungar,A.-C. & Jupskås,A.R. (2014): Populist Radical Right Parties in the Nordic Region: ANew and Distinct Party Family?

Scandinavian Political Studies 37(3): 215–238.

Jungar,A-C. (2015a): BusinessAs Usual: Ideology and PopulistAppeals of the Sweden Democrats.

In T. Pappas & H-P. Kriesi (Eds.), Populism In The Shadow of the Great Recession. Colchester: ECPR Press.

Jungar, A-C. (2015 b): Agrarian populism in Finland.

In Strijker, Dirk, Voerman Gerrit & Terlin, Ida (eds) Rural protest groups and populist parties, Wageningen Academic Publishers Jungar, Ann-Cathrine (2017): The Sweden Democrats: Adjusting the organisation to electoral growth and parliamentary breakthrough in R. Heinisch and O. Mazzoleni (eds.) Understanding Populist Party Organization: A Comparative Analysis, Houndmills: Pal- grave Macmillan

Jungar,Ann-Cathrine (2016): TheTrue Finns: From the Mainstream to the Margin? in Akkerman, de Lange, Rooduijn Radical Right

Wing Parties in Western Europe: Into the Mainstream?, London and New York:Routledge.

Jupskås, A. (2009): Høyrepopulisme på norsk. Historien om An- ders Langes Parti og Fremskrittspartiet. In T. E. Simonsen, A. G. Kjøstvedt & K. Randin (eds.), Høyrepopulisme i Vest-Europa. Oslo: Unipub.

Jupskås, Anders Ravik (2017): ’Between a business firm and a mass party:The organization of the Norwegian Progress Party’ in R. Heinisch and O. Mazzoleni (eds.) Understanding Populist Party Organiza- tion: A Comparative Analysis, Houndmills: Palgrave Macmillan Jupskås, Anders (2016): Taming of the Shrew: How the Progress Party (Almost) Became a party of the mainstream in Akkerman, de Lange, Rooduijn (eds) Radical Right Wing Parties in Western Europe: Into the Mainstream?, Routledge

Jupskås, Anders Ravik (forthcoming, 2017): ”Shaken, but not stirred: How right-wing populist parties have changed party systems in Scandinavia” in Steven Wolinetz and Andrej Zaslove (red.) Absor- bing the Blow: Populist Parties and their Impact on Parties and Party Systems, Colchester: ECPR Press

Juul Christensen, Flemming (2016): The Danish People´s Party Combining Cooperation and Radical Positions. InAkkerman, de Lange, Rooduijn Radical RightWing Parties in Western Europe: Into the Mainstream?, Routledge

Kitschelt, H. (1997): The radical right in Western Europe: a compa- rative analysis. University of Michigan Press.

Kitschelt, H. (2007): Growth and Persistence of the Radical Right in Postindustrial Democracies:Advances and Challenges in Comparative Research. West European Politics 30(5): 1176–1206.

Kitschelt, H. & Hellemans, S. (1990): The Left-Right Semantics and the New Politics Cleavage. Comparative Political Studies 23(2): 210–238.

Kriesi, H., Grande, E., Lachat, R., Dolezal, M., Bornschier, S. & Frey,T. (2006): Globalization andthetransformationofthenational political space: Six European countries compared. European Journal of Political Research 45(6): 921–956.

Marks, G., Hooghe, L., Nelson, M. & Edwards, E. (2006): Party Competition and European Integration in the East and West: Different Structure, Same Causality. Comparative Political Studies 39(2): 155–175.

Meguid, B.M. (2008): Party competition between unequals: strate- gies and electoral fortunes in Western Europe. Cambridge; New York: Cambridge University Press.

Meret, S. (2011): Party life course effects and mainstream left reactions to radical rightwingpopulismin Denmark. Presented at the Triennial congress of the Nordic Political Science Association (NoPSA) in Vasa, Finland 9-12 August 2011.

Mudde, C. (2004): The Populist Zeitgeist. Government and Op- position, 39: 542–563.

Mudde, C. (2007): Populist radical right parties in Europe. Cambridge University Press.

Mudde, Cas, and Cristóbal Rovira Kaltwasser. Populism in Eu- rope and theAmericas: Threat or corrective for democracy?. Cambridge University Press, 2012.

Pasquino, Gianfranco. ”Populism and democracy.” Twenty-First Century Populism.

Palgrave Macmillan UK, 2008. 15-29.

Pekonen, K., Hynynen, P. & Kalliala, M. (1999). The New Ra- dical Right Taking Shape in Finland. The Finnish Political Science Association 31–60.

Perussuomalaiset. (2011): Vaaliohjelma [Election manifesto]. Politiken (2010): Ekskluderede og udmeldte medlemmer af Dansk Folkeparti (2010-02-19) http://politiken.dk/indland/politik/ECE905928/ekskluderede-og- udmeldte-medlemmer-af-dansk-folkeparti/ (accessed 2016-11-27). Politiken (2012): DF har haftproblembørn før. Omkring ethalvt hundrede medlemmer af DF eller DFU er blevet ekskluderet, siden partiet blev født. (2010-02-19) http://politiken.dk/indland/politik/ECE905912/df-har-haft- problemboern-foer/ (accessed 2016-11-27).

Rydgren, J. (2002): Radical right populism in Sweden: Still a failure, but for how long? Scandinavian Political Studies 25(1): 27–56.

Rydgren, J. (2010): Radical Right-wing Populism in Denmark and Sweden: Explaining Party System Change and Stability. SAIS Review 30(1): 57–71.

SD Kuriren (2015): Kopplingen mellan identitärerna och SDU-led- ningen. (2015-04-15)

https://sdkuriren.se/kopplingen-mellan-identitarerna-och-sdu- ledningen/ (accessed 2016-11-27).

Sverigedemokraterna (2011): Sverigedemokraternas principprogram

[The Sweden Democrats’ program of principles]. Sverigedemokraterna (2014): ‘Sverigedemokraternas kommunika- tionsplan: Vem talar vi till?‘, vol. 1,

https://sd.se/wp-content/uploads/2013/08/Kommunikationsplan- 2014-Vem-talar-vi-till.pdf , date accessed 1 October 2015.

Suomenmaa: http://suomenmaa.fi/?app=NeoDirect&com=6/3/173793/ a3bdea5b8b&t=PSnuorten-Tynkkyselle-syytteet- islamkirjoituksista.

Suomen Uutiset (2015): Halla-aho, Junnila ja Ekeroth maahanmuu- tosta. Onko Ruotsin tie meidän tiemme?. https://www.suomenuutiset.fi/halla-aho-junnila-ja-ekeroth- maahanmuutosta-onko-ruotsin-tie-meidan-tiemme-suora- verkkolahetys/, accessed 2016-10-23.

Taggart, P. (2000): Populism. Buckingham: Open University Press. Taloustutkimus (2016): Puolueiden kannatusarvot 2016, http://www.taloustutkimus.fi/tuotteet_ja_palvelut/puolueiden_kannatusarviot/puolueiden-kannatusarviot-2016/ (accessed 2016- 06-14)

Van Der Brug, W. & Van Spanje, J. (2009): Immigration, Europe and the ‘new’ cultural dimension. European Journal of Political Re- search 48(3): 309–334.

Van Spanje, J.&Van Der Brug,W. (2007): The Party as Pariah:The Exclusion of Anti-Immigration Parties and its Effect on their Ideological Positions. West European Politics 30(5): 1022–1040.

Volkens, A., Lehmann, P., Mertz, N., Regel, S. & Werner, A. (2013): The Manifesto Data Collection. Manifesto Project (MRG/ CMP/MARPOR): Wissenschaftszentrum Berlin für Sozial- forschung (WZB) [manifesto-project.wzb.eu].

von Schoultz (2015): http://www.oikeusministerio.fi/fi/index/julkaisut/julkaisuarkisto/1468219625672/Files/OMSO_28_2016_ Eduskuntavaalitutkimus_2015.pdf

Ann-Cathrine Jungar

Widfeldt,Anders: ”Scandinavia: mixed success for the populist right.”

Parliamentary Affairs 53.3 (2000): 486-500.

Widfeldt,A. (2008): Party change as a necessity – the case of the Sweden Democrats. Representation 44(3): 265–276.

Widfeldt, Anders. Extreme right parties in Scandinavia. Routledge, 2014.

Åkesson, Jimmy (2015): “Tid för ansvar” (Time for responsibility). Open letter to the party members from the party leader Jimmy Åkesson.

Suomi: http://www.hs.fi/kotimaa/a1474345942668