”Maanpetturi! Maanpetturi!”, huusivat pohjoismaisen vastarintaliikkeen jäsenet Ruotsin keskustapuolueen puheenjohtajan Annie Lööfin pitäessä puhetta Almendalviikon aikana heinäkuussa.
Satuin seisomaan vain noin kahdenkymmenen metrin päässä näistä huutavista kaljupäistä ja ilmapiiri muuttui erittäin epämukavaksi. Vaikka järjestyksenvalvojat saivatkin nopeasti tilanteen haltuun ja lämpimästä kesäillasta huolimatta, kylmä ja epämiellyttävä tuuli ehti puhaltaa Almendalenin yli muutaman sekunnin ajan.
Vastarintaliikkeen häirintäyrityksestä tuli suuri puheenaihe Ruotsissa. Sen huomasi erityisesti ajatushautomo Agendan seuraavan päivänä järjestämässä tilaisuudessa Almendalenissa. Expressen listasi keskustelun yhdeksi päivän tärkeimmäksi keskusteluksi. Keskustelutilaisuudessa keskustapuolueen puoluesihteeri Michel Arthursson sanoi voimakkaasti ei yhteistyölle ruotsidemokraattien (SD) kanssa. Meidän tulee jaksaa vastustaa pelkoa, joka kohdistuu muualta tuleviin eikä ryhtyä itse oikeistopopulisteiksi, sanoi Arthursson.
Juuri pelosta on tullut ruotsidemokraattien tärkein polttoaine vaalikampanjan aikana. Ja on myös tärkeää muistaa, että SD viljelee menestystään fasistisen myllyn kautta. Vaikka puolueen puheenjohtaja Jimmie Åkesson on nähnyt vaivaa tehdessään puolueestaan salonkikelpoisen uudistettuaan SD:n poliittista profiilia, elää puolue eräänlaisessa symbioosissa äärioikeiston, kuten pohjoismaisen vastarintaliikkeen kanssa. Mitä kovempaa nämä liikkeet huutavat Annie Lööfin tilaisuudessa, sitä viattomammalta ruotsidemokraatit vaikuttavat.
Päinvastoin kuin ruotsidemokraatit, ei perussuomalaiset ole saanut alkuaan rasistisista ja uusfasistisista piireistä. Mutta myös perussuomalaiset ovat pitäneet aktiivisesti yhteyttä äärioikeistoon ja vuosien saatossa esille on noussut lukuisia skandaaleja. Perussuomalaisissa ei myöskään ole ollut kannustimia putsata pois äärioikeistolaisia ääniä. Ne eivät ole estäneet puoluetta pääsemästä hallitusvastuuseen. Päinvastoin, ne äänet ovat olleet jopa jytkyjen edellytys.
Vanhat puolueet ovat historian aikana olleet tarkkoina, etteivät äärioikeisto ja muut väkivaltaan yllyttävät liikkeet ole päässeet vaikuttamaan poliittisen agendaan. Mutta nyt ovi on avautunut raolleen näille liikkeille ja se on näkynyt myös vanhoissa puolueissa. Ja tämä huolestuttava kehitys antaa vielä suuremman aiheen tarkastella oikeistopopulistien ja ääriliikkeiden välistä yhteyttä. Ainakaan tätä ei tulisi enää vain sivuuttaa.
Kommentti – Mattias Fagerholm
