Teksti: Sara von Bonsdorff
On hetkiä, jolloin kaupunki ei vain valitse johtajaa, vaan suuntaa. Kun New York nyt on valinnut Zohran Mamdanin seuraavaksi pormestarikseen, kyse on juuri tällaisesta hetkestä. Ei siksi, että poliittiset hankkeet syntyisivät pelkästään vaaliuurnilla, vaan siksi, että Mamdani tuo mukanaan kielen ja ajatusmaailman, joka ei oikein mahdu amerikkalaisen puoluepolitiikan totuttuihin muotteihin.
Yhdysvalloissa riittää, että haluaa vahvistaa julkisia palveluja tullakseen nähdyksi progressiivisena – jopa radikaalina. Uusi pormestari esiintyy kuitenkin profiililla, joka Yhdysvaltain poliittisessa geometriassa on kuin nuorallatanssia. Hän puhuu kieltä, joka resonoi progressiivisten äänestäjien kanssa, mutta ei säikäytä maltillisempia. Se on kieltä, joka välttelee ideologisten ääripäiden tunnusmerkkejä.
Kyse ei ole kompromissista kompromissin vuoksi, vaan välttämättömyyden osoituksesta: kaupungin on toimittava, palveluiden on pelattava, turvallisuuden ei tule olla iskulauseiden varassa.
Radikaali Yhdysvalloissa, järkevä Pohjolassa
Kun tarkastelemme Mamdania pohjoismaisessa kontekstissa, näemme jotain kiinnostavaa: monet hänen teesinsä muistuttavat sitä, mitä täällä kutsumme poliittiseksi keskustaksi. Tai suoremmin sanottuna – Yhdysvalloissa hänet voidaan nähdä vasemmistolaisena, mutta Suomessa hänet nähtäisiin todennäköisesti pragmaattisena sosiaalidemokraattina: maltillisena uudistajana pikemminkin kuin ideologisena taistelijana.
Mamdanin mukaan asuminen on ihmisoikeus. Yhdysvalloissa tällainen ajatus kuulostaa radikaalilta, mutta Suomessa se on lähes itsestäänselvyys – peruslähtökohta, joka ohjaa valtion tukemaa asuntotuotantoa. Tätä tehtävää hoitaa nykyisin Varke (entinen ARA), jonka juuret ulottuvat vuoteen 1949, jolloin perustettiin väliaikainen Arava-virasto ratkaisemaan kaupunkien asuntopulaa. Maalta muuttanut väestö tarvitsi koteja, ja valtio vastasi haasteeseen. Valtion tukema asuntorakentaminen jatkuu Suomessa edelleen.
Kun Mamdani tuki Good Cause Eviction -kampanjaa – aloitetta, joka rajoittaisi vuokrankorotuksia ja antaisi vuokralaisille oikeuden jatkaa sopimustaan – New Yorkin kiinteistölobbarit varoittivat sen uhkaavan markkinoiden perusrakennetta. Suomessa vastaava laki olisi kuitenkin hyvin lähellä nykyistä käytäntöä, jossa vuokrasuhteita ja vuokrankorotuksia säädellään lailla ja kunnallisella tuella.
Toisin sanoen: se, mikä Yhdysvalloissa näyttää vallankumoukselliselta, on Pohjolassa arkea.
Entä poliisi?
Toinen kiinnostava esimerkki on turvallisuuspolitiikka. Mamdani on yhdistetty defund the police -liikkeeseen – iskulauseeseen, joka on Yhdysvalloissa toiminut poliittisena lyömäaseena. Monet kriitikot ovat tulkinneet sen tarkoittavan poliisin lakkauttamista, vaikka todellisuudessa kyse on siitä, että tietyntyyppisiin sosiaalisiin ongelmiin vastattaisiin muiden kuin aseistetun poliisin toimesta.
Tässä mielessä Mamdanin turvallisuusajattelu on lähempänä pohjoismaisia käytäntöjä kuin amerikkalaista radikalismia. Esimerkiksi Norjassa useat kunnat ovat perustaneet niin sanottuja kriisitiimejä, jotka lähtevät auttamaan akuutissa hätätilanteessa, kun ihminen on esimerkiksi psyykkisessä kriisissä tai päihteiden vaikutuksen alaisena – mutta ilman, että aseistettu poliisi johtaa tilannetta.
Pohjoismaissa Mamdanin turvallisuuspolitiikka muistuttaa siis ennemmin kunnallista sosiaalipolitiikkaa kuin vallankumousta.
Kun Mamdani puhuu New Yorkissa vuokrankorotusten rajoittamisesta ja vuokralaisten aseman vahvistamisesta, häntä kutsutaan sosialistiksi. Kun hän ehdottaa, että mielenterveyteen liittyviä kriisejä hoitaisivat sosiaalityöntekijät eikä aseistettu poliisi, häntä pidetään turvallisuusriskinä.
Mutta jos katsomme hänen ohjelmaansa pohjoismaisten pääkaupunkien silmin, näemme aivan muuta: ARA-malleja, kunnallisia vuokra-asuntoja ja sosiaalisia kriisitiimejä – järjestelmiä, jotka olemme valinneet, koska ne toimivat.
Mamdanin radikaalisuus ei lopulta ole hänen politiikassaan, vaan siinä, että hän sanoittaa perusajatuksen: hyvinvointi ei ole hyväntekeväisyyttä, vaan infrastruktuuria.
Ehkä kuitenkin merkittävin ero ei liity yksittäisiin uudistuksiin, vaan siihen, miten valtion legitimiteetti ymmärretään. Yhdysvalloissa poliitikon on usein perusteltava, miksi valtio voi ylipäätään olla hyvän voima. Epäluulo instituutioita kohtaan ei ole mielipide vaan kansanperinne – juurtunut kokemukseen yhteiskunnasta, jossa eriarvoisuus kulkee korttelista toiseen ja jossa epäluottamus ei ole väittelykysymys vaan arkitodellisuutta.
Siksi, kun Mamdani puhuu reformeista, hän ei tee sitä abstraktina hallinto-ohjelmana, vaan melkein olemassaolon kysymyksenä: miten rakennetaan yhteiskunta, jossa ihmiset kokevat valtion omakseen – eivät itseään vastaan?
Mamdanin pormestarisuus on siksi symbolisesti latautunut. Se tapahtuu maassa, joka elää Donald Trumpin toisen vaalivoiton jälkeistä aikaa ja kamppailee yhä peruskysymyksen kanssa: Mikä meitä yhdistää – vai olemmeko toisillemme vastustajia?
New York kansakunnan peilinä
Kun New York on saanut uuden pormestarin, kyse ei ole vain paikallispolitiikasta, rikosten ehkäisystä tai kaupunkisuunnittelusta. Se herättää laajemman kysymyksen: mihin suuntaan Yhdysvallat on menossa
Vaikka pormestarinvaalit New Yorkissa ovat vain yksi vaali monien joukossa liittovaltion ja osavaltioiden tasolla, niiden symboliarvo on valtava. Se, että vaali järjestettiin juuri nyt – lähes päivälleen vuosi Donald Trumpin toisen presidenttikauden alkamisesta – ei ole sattumaa. Se herättää kysymyksen: onko heiluri alkanut liikkua toiseen suuntaan?
Vuosien populistisen retoriikan, epäluottamuksen ja vastakkainasettelun jälkeen: etsiikö Yhdysvallat nyt jälleen jotakin yhtenäisempää, vakaampaa ja vähemmän konfliktihakuisuutta? Pormestarinvaalit eivät ole presidentinvaalit, mutta se voi kertoa tunnelmasta, muutoksen suunnasta – ja kaipuusta vakauteen.
Viimeisten kahden vuosikymmenen aikana Yhdysvaltain poliittinen kulttuuri on hitaasti mutta vääjäämättömästi kansallistunut. Tämä koskee myös pormestarinvaaleja, joita tarkastellaan nyt koko maan poliittisen kamppailun mittareina. Amerikan politiikan kansallistuminen palkitsee konfliktit, ja se on saanut puolueet keskittymään omien kannattajiensa mobilisointiin sen sijaan, että ne työskentelisivät puoluerajojen yli ratkaistakseen maan ongelmia.
Tämän kehityksen seuraukset näkyvät selvimmin valtionhallinnon historian pisimmässä sulkutilassa, jossa molemmat puolueet reagoivat samoihin kannustimiin vetoamalla omiin tukijoihinsa ja taistelemalla – sen sijaan, että etsisivät kompromisseja.
Vaikka maa elää historiallista murrosvaihetta, talouskysymykset tulevat jatkossakin ratkaisemaan tulevien vaalien tulokset. Jos suurkaupunkien progressiiviset ja käytännönläheiset ohjelmat – kuten Mamdanin – onnistuvat näyttämään konkreettisia vastauksia arjen ongelmiin (asuminen, joukkoliikenne, terveydenhuolto), niistä voi tulla malleja muille, ei poikkeuksia. Mutta jos ne leimataan “eliittisosialismiksi” tai uhaksi yksityisomaisuudelle, suunta voi muuttua toisenlaiseksi.
”On houkuttelevaa lukea Mamdanin voittoa yksittäisenä tapahtumana – yhden kaupungin erityisluonteena. Mutta New York ei ole mikä tahansa kaupunki. Se on usein kuin herkkä seismografi, joka aistii muutokset maan poliittisissa kerrostumissa ennen muita. Siksi todellinen kysymys ei ole vain, kuka Mamdani on, vaan mitä hänen voittonsa ennustaa.”
Viimeisen vuosikymmenen aikana demokraattinen puolue on elänyt sisäistä jännitettä, joka on nyt kärjistynyt. Toisella puolella on puolueen institutionaalinen ydin – maltilliset äänestäjät, ammattiliitot, akateeminen väestö, koulutetut esikaupunkilaiset ja perinteinen rahoitusverkosto. Toisella puolella on uusi sukupolvi, jonka maailmankuva on muotoutunut finanssikriisin, ilmastokriisin, vuokramarkkinoiden epävarmuuden ja amerikkalaisen unelman romahtamisen kautta. Se on sukupolvi, joka ei tyydy “palauttamaan järjestystä” – vaan haluaa neuvotella koko yhteiskuntasopimuksen uudelleen.
Tässä mielessä New York toimii laboratoriona. Jos Mamdani pystyy osoittamaan, että julkisiin palveluihin ja yhteiseen infrastruktuuriin investoiminen ei luo velkaa, pysähtyneisyyttä tai haurautta – vaan ennakoitavuutta, liikkuvuutta ja luottamusta – hänen mallistaan voi tulla esikuva maalle, joka on viettänyt kymmenen vuotta selittäen kriisiään, mutta harvoin sen ratkaisua.
Kirjoittaja on erikoistunut ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan ja toimii parhaillaan harjoittelijana Washington D.C:ssä Center for Strategic and International Studies -tutkimuslaitoksessa.
[Teksti on käännetty ruotsista suomeksi tekoälyn avulla ja tarkistettu ihmisen toimesta.]